— Oi Jumalani, oi Jumalani… Niin niin… Te lausuitte jotenkin, että Venäjällä ei ole filosofiaa, vaan kaikki kuitenkin filosofeeraavat, yksin pahaiset piimäsuutkin. Mutta piimäsuiden filosofeeramisestahan ei ole kenellekään haittaa, sanoi Andrei Jefimitsh liikutuksen väräyttämällä äänellä ikäänkuin valmiina herahtamaan itkuun. — Miksi siis tuo ilkullinen nauru, hyvä ystäväni? Ja miksipä nämä pahaiset eivät filosofeeraisi, jos eivät tunne tyydytystä? Viisas, sivistynyt, ylpeä, vapaudenhaluinen mies, Jumalan kuva, pakotetaan menemään lääkäriksi likaiseen, onnettomaan, kurjaan kaupunkiin ja kaiken ikänsä käsittelemään kuppauslaseja, verimatoja, sinappilaastaria! Se on puoskaroimista, halpamaista, nurjaa! Oi, Jumalani!
— Te lörpöttelette tyhmyyksiä. Ellei lääkärintoimi miellytä teitä, niin menisittehän ministeriksi.
— Ei miksikään, ei miksikään. Heikkoja olemme kovin, ystäväiseni… Minä olin välinpitämätön, ajattelin rohkeasti ja järkevästi, mutta eipä tarvittu muuta, kuin että elämä nurjalla puolellaan kajosi minuun, niin jo lamautui mieleni… Heikkoja olemme, heikkoja ja viheliäisiä… Semmoinen olette tekin, ystävä hyvä. Olitte viisas, vapaasukuinen, innostuksenne hyvään imitte jo äidinmaidossa, mutta niinpian kun olitte astunut elämään, rupesitte kohta uupumaan ja sairastuitte… Heikko, heikko olette!
Paitsi pelkoa ja häväistyksen tunnetta oli vielä joku kolmas vaiva, joka siitä asti kuin päivä rupesi iltaantumaan lakkaamatta kalvoi Andrei Jefimitshiä. Vihdoinkin tuli hän perille siitä, että se oli oluen jano ja tupakan tuska.
— Minä lähden ulos, ystäväni, virkkoi hän. — Sanon, että toisivat tänne tulta… Minä en voi näin, minun on mahdotonta…
Andrei Jefimitsh astui oven luo ja aukaisi sen, mutta samassa Nikiitta hyppäsi tilaltaan ja sulki häneltä tien.
— Mihinkäs te? Ei saa, ei saa! sanoi hän. — Menkää maata!
— Minä lähden vain hetkeksi käyskentelemään pihalle! virkkoi Andrei
Jefimitsh hätääntyneenä.
— Ei saa, ei saa, se on kielletty. Itsehän tiedätte.
Nikiitta paiskasi oven kiinni ja nojasi hartioillaan sitä vastaan.