— Ketä se vahingoittaa jos minä täältä lähdenkin? sanoi Andrei Jefimitsh kohauttaen hartioitaan. — Minä en käsitä. Nikiitta, minun täytyy päästä ulos! sanoi hän ja hänen äänensä värähti. — Minun täytyy!
— Ette te saa rikkoa järjestystä, se ei ole hyvä! sanoi Nikiitta käskevästi.
— Mitä pirua tämä on! huusi yhtäkkiä Ivan Dmitritsh ja kavahti ylös. — Mikä oikeus hänellä on estää ketään menemästä ulos? Kuinka he uskaltavat pitää meitä täällä? Laissa minun tietääkseni on selvään sanottu, ettei vapautta saa keltään riistää ilman oikeuden tuomiota! Tämä on väkivaltaa! Tämä on mielivaltaa!
— Mitäs muuta kuin mielivaltaa! sanoi Andrei Jefimitsh rohkaistuneena Ivan Dmitritshin huudosta. — Minulla on asiaa ja minun täytyy päästä ulos! Hänellä ei ole oikeutta estää! Lasketko vai etkö?
— Kuuletko, järjetön elukka? huusi Ivan Dmitritsh ja jyrisytti nyrkillään oveen. — Avaa heti, tahi lyön oven palasiksi! Nylkyri!
— Avaa! kiljui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiissaan. — Minä vaadin!
— Huuda vähemmin! vastasi oven takaa Nikiitta. — Huuda vähemmin!
— Käy ainakin kutsumassa Jevgenij Fedoritsh tänne! Sano että minä pyysin… Hetkeksi vain!
— Tulee hän huomenna kutsumattakin.
— Ei meitä milloinkaan lasketa täältä pois! jatkoi sillä välin Ivan Dmitritsh. — Tänne saavat luumme mädätä! Herra, hyvä Isä, eikö tulevassa elämässä todellakaan ole helvettiä ja nämäkö heittiöt jäisivät rangaistuksetta? Missä on oikeus? Avaa, roisto, minä tukehdun! huusi hän käheällä äänellä ja töykkäsi ovea. Minä muserran pääni! Murhaajat!