Nikiitta tempasi oven auki, survasi raa'asti, molemmilla käsillään ja polvellaan, Andrei Jefimitshiä ja iski täydellä hartian väellä häntä sitten nyrkillään kasvoihin. Andrei Jefimitshistä tuntui, kuin jos mahdoton suolainen laine olisi hulvahtanut hänen päänsä ylitse ja temmannut hänet mukaansa vuoteelta; ja suussa tuntui todellakin suolaiselta: kaiketi hampaista lähti veri. Ikäänkuin pelastuaksensa hän sitten hulmi käsillään ympärinsä ja tarttui jonkun vuoteeseen ja siinä hän vielä tunsi, että Nikiitta iski häntä kahdesti selkään.
Kovasti parahti Ivan Dmitritshkin. Kaiketi häntäkin lyötiin.
Sitten hiljeni kaikki. Vaisu kuunvalo paistoi ikkunaristikkojen läpi ja lattialle muodostui verkon tapainen varjo. Tuntui niin hirvittävältä. Andrei Jefimitsh makasi henkeään pidättäen; hän odotti kauhuissaan, että häntä vielä kerran lyötäisiin.
Oli kuin joku olisi iskenyt sirpin hänen ruumiiseensa ja muutaman kerran pyöräyttänyt sitä rinnassa ja sisälmyksissä. Tuskissaan puri hän tyynyä ja kiristi hampaitaan, ja yhtäkkiä välähti, kesken sekasortoa, hänen päähänsä hirvittävä, masentava ajatus, että aivan samallaista kipua ja tuskaa oli vuosikausia päivästä päivään täytynyt kärsiä näitten ihmisten, jotka kuutamon valossa nyt näyttivät mustilta varjoilta. Kuinka oli voinut tapahtua, ettei hän enempi kuin kahteenkymmeneen vuoteen tietänyt eikä tahtonut tietää tätä? Hänellä ei ollut käsitystä kivusta, hän oli sen mukaan siis syytön, mutta omatunto, yhtä ynseä ja karkea kuin Nikiittakin, huokui hyytävää kylmyyttään hänen olentoonsa kiireestä kantapäihin asti. Hän kavahti ylös, tahtoi huutaa voimainsa perään ja juosta kiiruimmiten tappaaksensa Nikiitan, sitten Hobotowin, tarkastajan sekä välskärin, sen jälkeen itsensä, mutta rinnasta ei lähtenyt ainoatakaan ääntä eivätkä jalat totelleet käskyä; läkähtymäisillään repäisi hän rinnoilta auki viitan ja paidan ja kaatui tunnotonna vuoteelleen.
XIX.
Aamusella toisena päivänä särki hänen päätänsä, korvissa humisi ja koko ruumis tuntui kipeälle. Häntä ei hävettänyt muistella eilistä heikkouttaan. Eilen hän oli pehmytluontoinen, pelkäsi kuunvaloakin, purki sydämellisesti tunteita ja ajatuksia, jommoisia ei ennen aavistanut itsellään olevankaan. Esimerkiksi mietteet filosofeeraavien piimäsuiden tyytymättömyydestä. Nyt hänestä siihen sijaan kaikki oli yhdentekevää.
Hän ei syönyt eikä juonut, makasi vain liikkumattomana ja ääneti.
"Minusta on kaikki yhdentekevää, ajatteli hän, kun hänelle tehtiin kysymyksiä. — Minä en vastaa… Minusta on yhdentekevää".
Jälestä puolisen tuli Mihail Averjanitsh ja toi neljännesnaulan teetä ja
Vaulan marmelaadia. Daria tuli samaten ja seisoi koko tunnin vuoteen
vieressä, tylsän surun ilme kasvoilla. Tohtori Hobotow tuli niinikään.
Hän toi pullon bromikaaliumia ja käski Nikiitan polttaa savua huoneessa.
Illemmalla Andrei Jefimitsh kuoli halvaukseen. Alussa pudistivat häntä vilunväristykset ja häntä oksetti; jotakin inhottavaa, joka muistutti mätänevästä hapankaalista ja pilaantuneista munista, tunki joka paikkaan ruumiiseen, yksin sormiinkin, kohosi vatsasta ylös päähän täyttäen silmät sekä korvat. Silmissä viherti. Andrei Jefimitsh käsitti, että hänen loppunsa oli tullut, ja muisti että Ivan Dmitritsh, Mihail Averjanitsh ja miljoonat muut uskovat kuolemattomuuteen. Mutta onkohan sitä? Kuolemattomuutta hän ei kuitenkaan halunnut, ja hän ajatteli sitä vain silmänräpäyksen. Parvi tavattoman kauniita ja viehättäviä antilooppeja, joista hän oli lukenut eilen, juoksi hänen sivuitsensa; senjälkeen eukko ojensi häntä kohden sisäänkirjoitettua kirjettä… Mihail Averjanitsh lausui jotakin. Sitten kaikki katosi ja Andrei Jefimitsh nukkui iäiseen uneen. Rengit tulivat, tarttuivat kiinni käsiin ja jalkoihin ja kantoivat hänen rukoushuoneeseen. Siellä makasi hän pöydällä avoimin silmin, ja kuu loi valoaan häneen. Aamulla tuli Sergei Sergeitsh, polvistui hurskaihin rukouksiin ristiinnaulitun kuvan edessä ja painoi kiinni entisen päämiehensä silmät.