Ja mitäpä maksaisi estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on jokaisen normaalinen, laillinen loppu? Mitäpä hyötyä siitä, jos joku torikaupustelija tahi virkamies elääkin viisi, tahi hyvässä lykyssä kymmenen vuotta kauemmin? Jos sen sijaan otaksumme lääketieteen tarkotuksen olevan kipujen ja kärsimysten vaimentamisen, niin seuraa itsestänsä kysymys: mitäpä varten niitä vaimentaa? Ensiksikin, sanotaan, että kärsimykset auttavat ihmistä täydellisyyteen, ja toiseksi, jos ihmiset tosiaankin oppivat vaimentamaan kärsimyksiään pillereillä ja tipoilla, niin laiminlyövät he kokonaan uskonnon ja filosofeeraamisen, joissa heillä tähän saakka on ollut vahva turva kaikissa tukalissa elämäntiloissa ja joissa he ovat tunteneet itsensä onnellisiksi. Pushkin kärsi ennen kuolemaansa kauheita tuskia, onneton Heine makasi useita vuosia halvattuna; miksi pitäisi sitten jonkun Andrei Jefimitshin tahi Matriona Savishnan kokonaan vapaantumaan kärsimyksistä, heidän elämässään kun ei kuitenkaan ole mitään sisällystä ja olisi aivan tyhjä ja merenpohjalla asuvan likoeläimen elämän kaltainen, ellei heillä olisi kärsimyksiä?
Moisten mietteiden turruttamana Andrei Jefimitsh heittäytyi toimettomaksi eikä siitä lähtein enää joka päivä käynyt sairashuoneessa.
VI.
Elämänsä viettää hän seuraavalla tavalla. Aamusella hän tavallisesti nousee kello kahdeksan aikaan, pukeutuu ja juo teetä. Sitten istuu hän työkammioonsa lukemaan tahi menee sairaalaan. Täällä, sairaalassa, kapeassa pimeässä käytävässä istuvat apua hakevat sairaat, odottaen luoksepääsyä. Heidän ohitsensa, kolkuttaen saappaillaan kivipermantoon, juoksevat rengit ja sairaanhoitajattaret, kulkea hitustavat kuihtuneet sairaat pitkissä viitoissa, kannetaan kuolleita ja käymäläastioita, lapset itkevät, läpituuli puhaltaa. Andrei Jefimitsh tietää, että tämä ei ole haitallisesti vaikuttamatta kuumesairasten, keuhkotautisten ja yleensä herkkämielisten sairasten tilaan, mutta mitäpä sille taitaa? Vastaanottohuoneessa kohtaa hän välskärin; välskäri Sergei Sergeitsh on pienenläntä mies, kasvot sileiksi ajetut, puhtaat ja pöhöttyneet, liikkeet pehmoisen sulavat, puku uusi ja väljä — luulisi häntä pikemmin senaattoriksi kuin välskäriksi. Kaupungissa hän on hyvin paljo käytetty ja hän esiintyy aina valkoinen kravatti kaulassa ja pitää itseään oppineempana kuin tohtori, jota ei käytä juuri kukaan. Vastaanottohuoneen nurkassa seisoo pyhimyskaapissa suuri jumalankuva, sen edessä riippuu raskas pyhimyslamppu ja vieressä on valkoisella peitteellä verhottu instrumenttihylly; seinillä riippuu piispojen muotokuvia, Svjätogorin luostarin maisemamaalaus ja kuivaneista ruiskukista kyhättyjä seppeleitä. Sergei Sergeitsh on hyvin jumalinen ja komeutta rakastava. Jumalankuvan on hän omilla varoillaan hankkinut; sunnuntaisin lukee joku sairaista hänen käskystään ylistysvirren Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle ja Pyhimyksille, ja sen jälkeen Sergei Sergeitsh itse käy joka huoneessa ja suitsutusastiallaan suitsuttaa pyhää savua.
Sairaita kun on paljo ja aikaa niukalti, niin lääkäri ei jouda jokaista tarkoin tutkimaan, vaan tiedustelee lyhyesti sairaan tilaa ja antaa joitakin lääkkeitä, kamferttilinimenttiä tai risiiniöljyä. Andrei Jefimitsh istuu miettiväisenä, nojaten poskeansa nyrkkiin, ja kyselee koneenomaisesti. Sergei Sergeitsh istuu samaten, hieroskelee käsiään ja puuttuu hänkin välistä keskusteluun.
— Taudit ja kärsimykset johtuvat siitä, virkkaa hän, — että olemme niin hitaita rukouksessa lähestymään armorikasta Herraa Jumalaa. Niin se on justiin!
Vastaanottoaikana Andrei Jefimitsh ei suorita minkäänlaisia leikkauksia; hän on jo aikaa sitten vieraantunut niistä ja veren näkeminen saattaa hänen mielensä vastenmielisesti kuohuksiin. Kun hänen joskus täytyy avata lapsen suu tarkastaakseen kurkkua, ja lapsi huutaa ja puolusteleiksen pienillä kätösillään, niin tuo melu hänen korvissaan panee hänen päänsä pyörryksiin ja kyynelet kiertyvät silmiin. Hän kirjoittaa tuota pikaa lääkkeen ja viittoo käsillään, että eukko pikemmin veisi lapsen pois.
Vastaanotossa häneen tekee ikävystyttävän vaikutuksen sairasten arkaileminen ja tolkuttomuus, jumalisen Sergei Sergeitshin läheisyys, muotokuvat seinillä sekä hänen omat kysymyksensä, joita hän muuttelematta toistelee ja on toistanut jo kolmattakymmenettä vuotta. Ja otettuaan vastaan viisi kuusi sairasta lähtee hän pois. Jälellä-olevat ottaa välskäri vastaan yksin.
Aivoissa se mieluisa ajatus, että yksityistä praktiikkaa hänellä, Jumalan kiitos, ei ole kaukaan aikaan enää ollut sekä ettei häntä kukaan enää häiritse, Andrei Jefimitsh istuu heti kotiin tultuaan työhuoneeseensa ja rupee lukemaan. Hän lueskelee tavattoman paljo ja aina suurella mieltymyksellä. Puolet palkkaansa käyttää hän kirjojen ostoon ja kuudesta asuinhuoneesta on kolme ahdettu täyteen kirjoja ja vanhoja sanomalehtiä. Eniten hän rakastaa historiallisia ja filosofiallisia teoksia; lääketiedettä koskettelevista tilaa hän ainoastaan "Lääkärilehteä", jota hän aina alottaa lukea lopusta päin. Lukeminen jatkuu kulloinkin useampia tunteja keskeymättä eikä häntä uuvuta. Eikä hän lue niin nopeasti ja katkonaisesti, kuten Ivan Dmitritsh aikoinaan luki, vaan hitaasti, syventymällä ja pysähtymällä niissä kohdin, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei käsitä. Kirjan vieressä on aina pieni viinakarafiini ja pöytäveralla ilman lautasetta joko suolagurkku tahi liotettu omena. Joka puolen tunnin päästä hän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa itselleen ryypyn viinaa, jonka hän juo ja sitten, sormillaan hapuroiden, ottaa hän gurkun, josta haukkaa palasen.
Kello kolmen aikaan hän varovasti astuu kyökin oven luo, yskähtelee ja virkkaa: