— Pitää keksiä salajuoni. Palvelijan kautta ei myöskään saata lähettää, sillä sinun verikoirasi pitää palvelusväen kovassa kurissa… Pelaako hän korttia paraikaa?
— Pelaa. Se hölmö häviää sitten aina!
— Se merkitsee sitä, että rakkausasioissa on onni hänelle sitä suotuisampi! naurahti Degtjarjev. Kuuleppas, sydänkäpyseni, mitä minä tässä keksin… Huomenna tasan kello kuusi illalla minä palaan konttorista kaupunginpuiston kautta, jossa minun pitäisi tavata tarkastajamme. Jätä siis, kultaseni, jos se vain on mahdollista, viimeistään kello kuudeksi, ei myöhemmin, kirje siihen marmorimaljakkoon, joka on viiniköynnösmajasta vasemmalle… Kai tiedät sen?
— Tiedän, tiedän.
— Se on oleva sekä runollista, salaperäistä että uutta… Silloin ei siitä saa tietää sinun möhömahasi eikä minun kunnioitettava parempi puoliskoni. Ymmärräthän?
Ljev Savvitsh joi vielä ryypyn ja läksi sitten pelipöytänsä ääreen. Salaisuus, jonka perille hän oli päässyt, ei hämmästyttänyt eikä suututtanut häntä vähääkään. Aika, jolloin hän oli sellaisesta suuttunut, pannut toimeen perhekohtauksia, haukkunut, vieläpä lyönytkin, oli jo kauan sitten ohi. Nyt hän vain huitaisi kädellään ja katsoi sormiensa läpi huikentelevaisen vaimonsa seikkailuja. Mutta häntä harmitti nyt kuitenkin. Sellaiset nimitykset kuin kalkkunakukko, verikoira, möhömaha y. m. loukkasivat hänen kunniantuntoaan.
"Mikä lurjus se Degtjarjev sentään on!" ajatteli hän laskien tappioitaan. "Kun hän tapaa minut kadulla, niin heittäytyy niin hyväksi ystäväksi että oikein, irvistelee mielihyvästä ja silittelee vatsaani, mutta annappas kuinka myrkyllisesti selkäni takana minusta puhuu! Edessäpäin ylistää minua ystäväksi, mutta takanapäin haukkuu kalkkunakukoksi ja möhömahaksi ja ties miksi…"
Kuta enemmän hän syventyi vastenmielisiin tappioihinsa, sitä enemmän sapetti mokoma loukkaus! häntä…
"Maitoparta…" ajatteli hän katkaisten vihaisena liitupalasen. "Keltanokka… Jos tekisi mieleni käydä sanoihisi kiinni, niin kyllä minä pian näyttäisin sinulle verikoiran jäljet!"
Illallispöydässä hän ei voinut välinpitämättömästi katsoa Degtjarjevia kasvoihin, ja tämä, ikäänkuin tahallaan, kyseli häneltä tunkeilevasti, oliko hän voittanut pelissä, miksi hän oli niin murheellinen j.n.e. Kehtasipa hän vanhan tuttavan oikeudella äänekkäästi torua rouva Turmanovia siitä, ettei tämä ollut kylliksi huolehtinut miehensä terveydestä. Rouva Turmanov, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, iski veitikkamaisesti silmää miehelleen, nauroi iloisesti ja jutteli viattomasti, niin ettei itse pirukaan olisi voinut epäillä häntä uskottomaksi.