— Mutta Pavel Vasilitsh, hän on käynyt täällä ainakin viisi kertaa pyrkimässä puheillenne. Sanoo välttämättä tahtovansa tavata… Melkeinpä itkee.
— Hm… No, olkoon menneeksi, käske hänet työhuoneeseni.
Pavel Vasilitsh veti hätäilemättä nutun ylleen, otti toiseen käteensä kynän, toiseen kirjan ja tekeytyen sen näköiseksi kuin hänellä olisi kova kiire, astui työhuoneeseensa. Siellä häntä jo odotti vieras, suuri lihava nainen, jolla oli punakat, pyöreät kasvot ja silmälasit nenällä. Hän oli jotakuinkin arvokas näöltään ja pukeutunut sangen silmiinpistävästi (hänellä oli turnyyri ja korkea hattu, jossa oli punertava lintu). Huomattuaan isännän hän katsoa muljautti kulmainsa alta ja pani kätensä ristiin kuin rukoiltaessa.
— Te ette tietenkään muista minua, aloitti nainen korkealla, mutta miehekkäällä äänellä huomattavasti levottomana. Minulla… minulla oli ilo tulla tuntemaan teidät Hrutskien luona… Minun nimeni on Murashkina…
— A-a-a… mm… Istukaa! Mitä asiaa teillä on?
— Nähkääs… minä… minä… jatkoi nainen istuutuen ja käyden yhä levottomammaksi. Te ette muista minua… Nimeni on Murashkina… Nähkääs minä ihailen teidän neroanne ja luen aina nautinnolla teidän kirjoituksianne… Älkää luulko, että imartelen, — Jumala varjelkoon minua siitä, — lausun vain totuuden… Minä luen aina kaiken, mitä te kirjoitatte! Osaksi ei kirjaileminen ole minullekaan aivan vierasta, tarkoitan, tietysti… en uskalla sanoa olevani kirjailijatar, mutta… kuitenkin… onhan minunkin korteni lisänä keossa. Minä olen julaissut kolme lastenkertomusta — te ette suinkaan ole lukenut niitä — olen venäjäntänyt useita teoksia ja… ja minun veli vainajani oli aikanaan "Djelo"-lehden avustajia.
— Vai niin, vai niin… Entä mitä asiaa teillä on?
— Nähkääs… (Murashkina loi katseensa alas ja punastui). Minä tunnen teidän neronne… teidän mielipiteenne, Pavel Vasiljevits, ja tahtoisin tietää tai oikeammin… pyytää neuvoa… Minun täytyy teille tunnustaa, pardon pour l'expression, että olen onnellisesti synnyttänyt murhenäytelmän, ja tahtoisin nyt ennenkuin lähetän sen sensuuriin kuulla teidän lausuntonne siitä.
Murashkina kaivoi hermostuneesti, kuin pyydykseen joutunut lintu, vaatteitaan ja veti esiin ison paksun vihon.
Pavel Vasilitsh piti vain omista kirjoituksistaan, mutta toisten tuotteet, joita hän luki ja kuunteli, vaikuttivat häneen kuin tykin suu, joka on suunnattu suoraan vasten hänen naamaansa. Huomattuaan vihon hän pelästyi ja riensi sanomaan: