— Toinen näytös. Näyttämö kuvaa kylänraittia. Oikealla koulu, vasemmalla sairashuone. Jälkimmäisen portailla istuu talonpoikia.
— Suokaa anteeksi… keskeytti Pavel Vasilitsh. Montako näytöstä on kaikkiaan?
— Viisi, vastasi Murashkina ja ikäänkuin peläten, että kuulija karkaisi, jatkoi heti nopeasti. Koulurakennuksen ikkunassa seisoo Valentin. Näyttämön perällä näkyy, kuinka kyläläiset kantavat tavaroitaan kapakkaan.
Ikäänkuin kuolemaan tuomittuna ja vakuutettuna siitä, ettei hän saa armahdusta, Pavel Vasilitsh ei enää odottanutkaan loppua, ei toivonut mitään, koetti vain estää silmiään painumasta kiinni ja säilyttää tarkkaavaisen ilmeensä. Se aika, jolloin neiti on lukenut murhenäytelmänsä loppuun ja lähtee pois, näytti hänestä niin kaukaiselta, ettei hän sitä edes ajatellut.
— Tru-tu-tu-tu… soi hänen korvissaan Murashkinan ääni. Tru-tu-tu…
Shshsh…
"Minä unohdin ottaa soodaa…" ajatteli hän. "Mistä minä?… Niin, soodasta… Minulla on kaikesta päättäen vatsakatarri… Ihmeellistä: Smirnovski juo kaiket päivät viinaa eikä hänellä ole katarria… Joku lintu lensi ikkunalle… Varpunen…"
Pavel Vasilitsh koetti kaikin voimin estää silmiään painumasta kiinni, haukotteli avaamatta suutaan ja katseli Murashkinaa. Tämä sumeni hänen silmissään, alkoi huojua, muuttui kolmipäiseksi, nojasi päällään kattoon…
— Valentin: Ei, antakaa minun lähteä… — Anna (pelästyy): Miksi? — Valentin (syrjään): Hän kalpeni! (Annalle). Antakaa minun olla selittämättä syitä. Minä kuolen pian ettekä te saa tietää niistä. — Anna (vaitiolon jälkeen): Te ette saa lähteä…
Murashkina alkoi paisua, laajeni suunnattoman suureksi ja sulautui työhuoneen harmaaseen ilmaan; hänen liikkuva suunsa vain näkyi. Sitten hän yhtäkkiä muuttui pieneksi kuin pallo, heilui ja eteni pöydän kanssa huoneen peränurkkaan…
— Valentin (pitäen Annaa sylissään): Sinä olet herättänyt minut kuolleista, osoittanut minulle elämän päämäärän! Sinä olet luonut minut uudesti niinkuin keväinen sade heräävän maan! Mutta… se on jo myöhäistä, myöhäistä! Minun rintaani kalvaa parantumaton tauti…