— Mitä kummia te juttelette, hyvät herrat! sanoi poliisiapulainen katsoen nuhtelevasti Probkiniin. Teidät jos päästetään, niin heti rupeatte tungeskelemaan ja häiritsemään hyvää järjestystä; nainen ei hienotunteisena ryhdy koskaan sellaiseen?
— Kyllä kai! kiivastui Probkin. Nainen on aina joukossa ensimmäisenä tunkeilemassa. Mies seisoo paikallaan ja katsoo yhteen kohtaan, mutta nainen harittaa käsiään ja sysää milloin sinne milloin tänne, jottei hänen pukunsa rutistuisi. Ei kannata puhuakaan! Naisten ei tarvitse suorittaa asevelvollisuutta, tanssi-iltamiin on heillä vapaa pääsy, ruumiillisesta rangaistuksesta he ovat vapautetut… Ja mistä hyvästä? Jos tyttö pudottaa nenäliinansa — ota ylös; jos hän tulee huoneeseen — nouse seisomaan ja tarjoa hänelle tuolisi; kun hän lähtee — mene saattamaan… Entä virka-arvot sitten? Jotta voisi saada esimerkiksi valtioneuvoksen arvon, täytyy meidän, niin sinun kuin minunkin, ahertaa koko ikämme, mutta joku neitonen vihitään puolessa tunnissa valtioneuvoksen vaimoksi — ja hän on heti huomattava henkilö. Jotta minä voisin kohota ruhtinaaksi tai kreiviksi, täytyisi minun voittaa koko maailma, valloittaa Shipkasola, olla jonkin aikaa ministerinä. Mutta joku Varjenka tai Katjenka, jonka huulilta ei maito vielä ole kuivunut, liehauttelee hameensa laahustaa kreivin ympärillä, vilkuttelee silmiään — ja siinä samassa hän onkin jo "Teidän ylhäisyytenne…" Sinä olet päässyt äskettäin kuvernementinkirjuriksi. Tähän virkaan olet sinä, saattaa sanoa, kohonnut verellä ja hiellä; entä sinun Maria Fomishnasi? Minkä ansion perusteella hän on kohonnut kuvernementinkirjurin rouvaksi? Papin tyttärestä hän on suoraa päätä kohonnut virkamiehen rouvaksi. Eikä hän kuitenkaan ymmärrä virasta hölynpölyä! Annappa hänen kerran tehdä meidän työtämme, niin saatpa nähdä, että vie sisäänjätetyn asiakirjan lähetettävien asiakirjojen joukkoon.
— Mutta sen sijaan hän kivulla synnyttää lapsia, huomautti Svistkov.
— Niinkuin tuo olisi mitään! Hänen pitäisi kerran seistä virastopäällystön edessä, kun se antaa tuta kylmyyttään, niin mielityökseen hän noita lapsia tähän maailmaan laittaisi. Meikäläinen neitonen tai nainen saattaa jollekin kenraalille laskettaa niin paksua, ettet sinä uskaltaisi edes ryöstömiehelle sellaista sanoa. Niin, sinun Maria Fomishnasi saattaa pelkäämättä käydä käsikoukkua vaikka valtioneuvoksen kanssa, mutta käynpä sinä valtioneuvosta käsivarteen! Koetappas, jos uskallat! Samassa talossa kuin me, aivan meidän allamme, asuu muuan professori rouvineen… Hän on arvoltaan kenraali ja Annan ritarikunnan ensimmäisen luokan jäsen, mutta siitä huolimatta kuulee tuon tuostakin, kuinka hänen vaimonsa häntä löylyttää. "Sinä hölmö! tolvana! pässinpää!" Ja akka on aivan halpaa sukua, pikkuporvarin tytär. Hän on professorin laillinen vaimo, eikä sille siis mahda mitään… Hamasta maailman alusta näet ovat lailliset vaimot miehiään morkanneet. Mutta otappa vaikka laitonkin! Kyllä nekin uskaltavat! Ikinä en unohda erästä tapausta. Minun oli käydä silloin nolosti, mutta pelastin nahkani kääntymällä rukouksissani vanhempieni puoleen. Viime vuonna, muistathan, kun kenraalimme lähti maalle kesälomalle, hän otti minut mukaansa hoitamaan kirjeenvaihtoa… Työtä oli vähän, noin tunnin verran päivässä. Kun olin tehnyt sen, menin metsään kävelemään tai pistäysin väkitupaan kuuntelemaan lauluja. Meidän kenraalimme on naimaton. Hänen talossaan on yltäkyllin kaikkea, palvelijoitakin kuin torakoita, mutta vaimoa vain ei ole, joka näitä ohjaisi. Palvelusväki on perin tottelematonta, mielivaltaista… ja koko joukkoa komentaa emännöitsijä, Vera Nikitishna. Hän kaataa teetä, järjestää päivällisen, huutaa palvelijoille… Siinä vasta akkaa, veliseni, ja niin ruokoton, pahasisuinen ja pirullinen, että oikein… Lihava, punakka, vinkuva… Se kun alkaa jollekulle huutaa ja päästää porua, niin matkoihinsa pitää lähteä. Kyllähän sen haukkumista kuuntelee, mutta pahinta on sen vinkuva ääni. Hyvä Jumala! Ei yksikään saanut siltä rauhaa. Eikä ainoastaan palvelusväelle, vaan minullekin se riivattu alkoi mökistä… "Odotappas", ajattelin, "kyllä minä sopivan hetken tullen kerron kenraalille kaikki, mitä sinusta tiedän. Kenraali on, arvelin, syventynyt virkatehtäviinsä, eikä huomaa, kuinka sinä häntä petät ja rääkkäät väkeä, mutta kohta avaan kenraalin silmät." Ja minä avasin hänen silmänsä, hyvä mies, avasin niin, että olin samalla ummistaa omani iäksi ja että vieläkin kauhistuttaa, kun sitä ajattelen. Kerran kuljin kaikessa rauhassa käytävää pitkin, kun yhtäkkiä kuulen vinguntaa. Ensin luulen, että sikaa tapetaan, mutta kun tarkemmin kuuntelen, niin se onkin Vera Nikitishna, joka vinkuu: "Konna! Roisto! Senkin vietävä!" — Ketä hän nyt noin löylyttää? ajattelin. Ja yhtäkkiä ovi paukahtaa auki ja meidän kenraalimme, ajatteles, lentää siitä ulos punaisena, silmät säikähdyksestä selällään, tukka pystyssä… Mutta Vera Nikitishna hänen jälkeensä: "Senkin vietävä! Roisto!"
— Valehtelet!
— Kunniasanani! Tulipa minunkin jo tuskallisen kuuma. Kenraalimme juoksi huoneeseensa, mutta minä seisoin yhä käytävässä ymmärtämättä mitään. Alhaissukuinen, sivistymätön keittäjätär kehtaakin puhua ja käyttäytyä sillä lailla! Arvelin, että kenraali tahtoi suorittaa välinsä hänen kanssaan ja antaa hänen mennä, mutta tämä, käyttäen tilaisuutta hyväkseen — siinä ei ollut todistajia näkemässä — haukkui isäntäänsä pahanpäiväisesti. Minua suututti… Menin piian luo ja sanoin: "Kuinka sinä kehtasit, epatto, puhua niin ruokottomasti korkea-arvoiselle henkilölle? Luulitko, että koska hän on jo vanha ja heikko, ei kukaan pidä hänestä väliä?" Ja samassa minä läimähytin piikaa pari kertaa rasvaisille poskille. Mutta, hyvä mies, mikä poru ja parku siltä pääsikaan! Tukin korvani ja menin metsään. Parin tunnin kuluttua juoksee poika minua vastaan. "Olkaa hyvä ja menkää herran luo." Lähden. Astun sisään. Kenraali istuu yrmeänä kuin kalkkunakukko eikä edes katsahda minuun.
"Mitä te minun talossani vehkeilette?" hän alkaa. "Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa?" uskalsin minä. "Jos tämä on siitä Nikitishnasta, niin teidän ylhäisyytenne puoltahan minä pidin." — "Ei teidän tarvitse sekaantua toisten perheasioihin!" virkkoi hän. Ymmärrätkös? Perheasioihin! Ja sitten hän alkoi minua nuhdella ja morkata, että olin ihan pyörtyä siihen paikkaan! Hän puhui ja puhui, kunnes yhtäkkiä räjähti nauramaan. "Kuinka te uskalsittekin?!… Eikö teitä peloittanut? Ihmeellistä! Mutta toivon, hyvä ystävä, että tämä kaikki jää meidän kesken… Saatan kyllä ymmärtää teidän kiivastumisenne, mutta myöntäkää, että teidän tämän jälkeen on mahdoton jäädä taloon…" Siinä sait, veli hyvä! Ihmetteli vielä, että olin uskaltanut kurittaa sellaista ruokotonta piikaa. Hameryssä oli miehen sokaissut! Salaneuvoksella on Valkoisen Kotkan kunniamerkki, ei tarvitse pelätä päällystöä, mutta akkaväkeä tottelee… Niin, hyvä ystäväni, suuret, liian suuret etuoikeudet on naisilla! Mutta… lakki päästä! Kenraalia kannetaan ulos… Hyvänen aika, kuinka paljon kunniamerkkejä! Mutta hitto vieköön, miksi on noita naisia taas päästetty kulkemaan edellä; niinkuin ne muka ymmärtäisivät mitään kunniamerkeistä? Soittokunta alkoi soittaa.
"SKRUUVI"
Eräänä inhoittavana syysyönä Andrei Stepanovits Peresolin ajoi kotiin teatterista. Hän mietti ajaessaan, kuinka paljon hyvää teatterit voisivat saada aikaan, jos niissä näyteltäisiin mieltäylentäviä näytelmiä. Mutta nämä ajatuksensa hän unohti saapuessaan hallitusrakennuksen kohdalle, jossa hän — käyttääksemme runoilijain ja merimiesten sananpartta — hoiti peräsintä. Kaksi päivystyshuoneen ikkunaa oli kirkkaasti valaistu.
"Vieläkö ne siellä niitä tilejä tekevät?" ihmetteli Peresolin. "Neljä on heitä, eivätkä vieläkään ole saaneet työtä valmiiksi! Ihmiset saattavat ajatella, etten anna heille yön rauhaa. Menenpä ja ajan ne sieltä matkoihinsa…"