— Niin, yhdessä kävimme koulua! jatkoi laiha. Muistatko, kuinka sinua kiusasivat? Haukkuivat sinua Herostrateeksi, kun poltit koulun kirjan paperossilla, ja minua Efialteeksi, koska mielelläni kielittelin. Hohhoo!… Lapsia olimme! Älä kainostele, Nafanael! Tulehan lähemmäksi setää… Ja tämä on minun vaimoni, syntyään Wanzenbach… luterilainen.
Nafael ajatteli taas ja kätkeytyi isänsä selän taa.
— Mitä sinulle muuten kuuluu, hyvä ystäväni? kysyi lihava katsoen innostuneena ystävää. Palveletko jossakin? Oletko kohonnut?
— Palvelenhan minä, ystäväni! Kollegiasessori olen jo toista vuotta ja minulla on Stanislauskin rinnassani. Palkka on pieni, mutta mitäs siitä! Vaimoni antaa musiikkitunteja, minä valmistan yksityisesti sikarikoteloita. Mainioita koteloita! Myyn niitä ruplasta kappaleen, mutta jos joku ottaa kymmenen kappaletta tai enemmän, niin sille, näet, annan alennusta. Olemmehan kutakuinkin tulleet toimeen. Palvelin, tiedätkös, departementissa, mutta nyt on minut nimitetty tänne saman virkakunnan osastopäälliköksi. Täällä tulen nyt palvelemaan. Entä sinä? Ethän vain liene jo valtioneuvos? Mitä?
— Ei, hyvä ystäväni, nosta korkeammalle, vastasi lihava. Minä olen salaneuvos… Kaksi tähteä omistan.
Yhtäkkiä laiha kalpeni, jäykistyi ja pian senjälkeen hänen kasvonsa vetäytyivät leveään hymyyn. Näytti siltä kuin hänen silmistään olisi suitsunut säkeniä. Itse hän painui kokoon, kyyristyi… Hänen matkalaukkunsa, myttynsä ja laatikkonsa näyttivät kutistuvan… Vaimon pitkä leuka venyi vieläkin pitemmäksi. Nafanael asettui rintama-asentoon ja napitti lukiolaispukunsa kiinni…
— Minä, teidän ylhäisyytenne… sihisi laiha. Hyvin hauskaa!… Lapsuuden ystävä, saattaa sanoa… ja yhtäkkiä sellainen ylimys! Hi — hi — hii!
— Riittää! pahoitteli lihava. Mitä tuo tuollainen on? Lapsuuden ystäviä olemme — mitäpä siis mokomasta virkakunnioituksesta!
— Hyvänen aika!… Mitä te nyt?… hihitti laiha kyyristyen yhä enemmän. Teidän ylhäisyytenne suosiollinen huomaavaisuus… ikäänkuin elähyttävän kosteuden tavoin… Tässä, teidän ylhäisyytenne, on minun poikani Nafanael… vaimoni, luterilainen…
Lihava yritti vastustella, mutta laihan kasvojen ilmeessä oli niin paljon hartautta, imelyyttä ja pokkuroivaa hapatusta, että häntä oikein ylenannatti. Hän käänsi päänsä pois ojentaen laihalle kätensä jäähyväisiksi.