— Vasilij, tämä on sietämätöntä! Minä puhun sinulle suuresta vaarasta ja sinä vain makaat ja haukottelet! Tahdotko, että meidät varastetaan puti puhtaaksi ja murhataan!
Prokuraattorinapulainen nousi hitaasti ja istuutui sängyn laidalle; ilma kohisi hänen haukotuksistaan.
— Piru teistä selvän ottakoon! jupisi hän. Eikö tässä enää yölläkään saa rauhaa? Herätetään joutavan asian tähden!
— Mutta minä sanon sinulle, Vasilij, että omin silmin näin miehen hiipivän ikkunasta sisään!
— No, entä sitten? Hiipiköön… Kaikesta päättäen se on Pelagejan palosotamies, joka sinne meni.
— Mitä? Mitä sinä sanoit?
— Sanoin, että Pelagejan palosotamies se sinne meni.
— Sitä pahempi! huusi Maria Mihailovna. Se on vielä pahempaa kuin varkaus! Minä en siedä talossani sellaista kyynillistä riettautta!
— Kuuleppas vain, mikä ihmisystävä hän on olevinaan… Ei siedä sellaista kyynillistä riettautta… Onko siinä mitään kyynillistä sitten?… Miksi typerästi höystää puhettaan sellaisilla vieraskielisillä sanoilla? Se sellainen tapa, eukkoseni, on ikivanhoista ajoista peräisin ja on jo muuttunut pyhäksi traditsioniksi. Siksipä tuo onkin palosotamies, jotta saisi käydä piikojen luona.
— Eipä, Vasilij! Sinä et näy minua vielä tuntevankaan! Ettäkö minun talossani mitään sellaista… tuollaista… Ole hyvä ja mene heti keittiöön sanomaan, että lähteköön matkaansa sieltä ja heti paikalla! Kyllä minä huomenna sanon Pelagejaile, että älköön vastedes suvaitko sellaisia salavehkeitä? Kun minä olen kuollut, silloin voitte mielenne mukaan sallia talossa tuollaista kyynillisyyttä, mutta nyt se pysyy tekemättä! Ole hyvä ja mene heti paikalla sanomaan!