— Niinpä niin, niinpä niin… Entä millainen hän on mielestäsi? Kunnon mies?
— Onhan tuo… haukotteli ajaja. Hyvä herra on, asiansa tuntee… Eipä ole siitä vielä kahtakaan vuotta, kun hänet tänne lähetettiin, mutta paljon on jo ehtinyt tehdä.
— Paljon hyvää on tehnyt, suokoon Jumala hänelle terveyttä. Rautatien hän on hommannut paikkakunnalle, tuon vihatun Hohrjukovin on näiltä mailta karkoittanut… Ei ollut Hohrjukovilla mitään määrääkään enää… Konna oli, suuri lurjus… Kaikki entiset päälliköt pitivät hänen puoltaan, mutta kun Posudin tuli, niin heti Hohrjukov korjasi luunsa, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan… Nähkääs, hyvä herra, Posudin ei ole ostettavissa, ei! Tarjoa hänelle vaikka sata, vaikka tuhannen, hänpä ei vain ota sitä syntiä omalletunnolleen… Ei ota!
"Jumalan kiitos, että ovat edes siltä kannalta minut oikein käsittäneet," ajatteli Posudin iloissaan. "Se oli hyvä juttu!"
— Hän on sivistynyt… jatkoi ajaja, eikä ylpeä… Meiltä kävivät hänen luonaan valittamassa ja ihan kuin herrasväkeä hän oli heitä kohdellut: kaikille oli antanut kättä ja istumaan oli pyytänyt… Tulinen on ja hätäinen… Sanaakaan ei kunnolla sano, sähisee vain… Ettäkö hän joutuisi kävelemällä jotain toimittamaan, ei sitten likikään, juoksujalkaa, juoksujalkaa!… Eipä ollut meidän väki ennättänyt edes sanaakaan virkkaa, kun hän: "Hevoset valjaisiin!" ja suoraa päätä tänne… Niin tuli, järjesti kaikki eikä ottanut edes kopeekkaa. Paljon parempi on entistä! Olihan tuo entinenkin sentään hyvä. Komea oli, mahtava, niin huusi, ettei sille yksikään koko kuvernementissä vertoja vetänyt… Usein, kun hän oli matkalla, saattoi sen kuulla aina kymmenen virstan päähän. Mutta mitä sisäisiin asioihin tulee, niin kyllä tämä nykyinen on paljon ovelampi! Nykyisellä on päässä sata kertaa enemmän ajua. Muuan seikka vain on surullinen… Kaikin puolin hän on hyvä mies, mutta vahinko vain, että hän on juoppo!
"Äläpäs huoli!" ajatteli Posudin.
— Mistä tiedät, kysyi hän, että minä… että hän on juoppo.
— Enhän minä itse tietenkään, teidän ylhäisyytenne, ole häntä juopuneena nähnyt; en tahdo valehdella, mutta niin kerrotaan. Eivätkä ole muutkaan häntä juopuneena nähneet, mutta sellainen huhu hänestä on käymässä… Ihmisten nähden tai jos ajaa vieraisille tai huveihin tai seuroihin, niin ei tuo juo milloinkaan. Mutta kotona kuuluu hörppivän… Aamulla kun nousee niin hieroo silmiään ja heti — viinaa! Palvelija tuo hänelle ryypyn, mutta tämä jo toista pyytää… Sitä kestää sitten pitkin päivää. Mutta sanoppas, ole hyvä, näkyykö edes hänen toisesta silmästään, että on maistanut? Eikös mitä! Kyllä tuo osaa pysyä aisoissa. Ennen, kun tuo meidän Hohrjukovimme joi, niin sen kaikki tiesivät, vieläpä koirat sitä haukkuivat. Mutta Posudin — että sen nenä edes punottaisi! Kamariinsa sulkeutuu ja siellä latkii… Jotteivät ihmiset huomaisi, hän on laittanut kirjoituspöytäänsä varta vasten laatikon, jossa on letku. Laatikossa kuuluu olevan aina viinaa… Tarvitsee vain viedä letku suuhun, imaista, niin olet juovuksissa… Vaunuissa myöskin, salkusta…
"Mistä he sen tietävät?" kauhistui Posudin. "Hyvä Jumala, kaiken tuon tietävät! Iljettävää!"…
— Niin… ja mitä naisväkeen tulee… Lurjus! (Ajaja naurahti ja ravisti päätään). Hävytöntä, kerrassaan! Kymmenkunta kuuluu hänellä olevan noita hyörinpyörijöitä… Kaikki asuvat samassa talossa… Toinen, Nastasja Ivanovna, on siellä emännöitsijänä, toinen — hitto vieköön, mikäs sen nimi nyt olikaan? — Ljudmila Semjonovna, joku kirjurin tapainen… Nastasja, sehän se kuuluu olevan kaikkien pää. Mitä tämä tahtoo, sen kuuluu hän tekevän… Niin hallitsee miestä kuin kettu häntäänsä. Nastasjan käsissä se ylin valta on. Tätä väki pelkääkin pahemmin kuin itse isäntää… Ha-haa! Ja kolmas hepakko, se siellä Katshalnajan varrella asuu… Häpeä puhua!