Zwiebusch puhkesi itkemään ja suuteli tytärtään.
"Voiko nyt tuolla tavalla? Istu, Ilka! Jumalan tähden, istu! Kuuletko, istu jo!"
Zwiebusch laski suuret, hikiset kätensä hänen hytkyville olkapäilleen ja painoi hänet alas.
"Istu! Istumme hetkisen varjossa, ja sinä rauhoitut. Menkäämme tuon pajun alle. Kas, siinähän on puro! Tahdotko vettä? Paju kasvaa aina veden vierellä. Missä on pajuja, sieltä on etsittävä vettä. Istukaamme tähän!"
Zwiebusch kantoi Ilkan pajun luo, taivutti hänen polvensa ja laski hänet istumaan nurmelle. Nyyhkytykset kävivät yhä hillittömämmiksi…
"Herkeä jo, tyttöseni! Onko meillä oikeutta noin loukkaantua? Emmekö itse ole ketään loukanneet? Voitko sinä taata, ettei isäsi ole milloinkaan ketään loukannut rankaisematta? Kyllä minä olen loukannut! Sain tänään vain palkkani!"
Samassa kajahti laukaus. Pajussa rasahteli, ja siitä putosi, oksiin takerrellen ja siipiään räpäyttäen, lintu Ilkan syliin. Se oli nuori kotkanpoika. Yksi hauli oli osunut sen silmään, ja toinen oli murskannut nokan…
"Katsopas, kultaseni! Tässä linnussa on verisesti loukattu luontoa… Tämä loukkaus on paljon suurempi kuin meidän kärsimämme… Ja luonto sietää sen. Ei rankaise eikä kosta…"
Pensaissa kahisi ja Zwiebusch näki edessään pitkän, komean, erinomaisen kauniin miehen, jolla oli musta, tuuhea parta ja tummahipiäiset kasvot. Miehellä oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa leveälierinen olkihattu. Nähdessään saaliinsa sievän, itkevän tytön sylissä, hän pysähtyi kuin maahan naulittuna.
"Tuo mies muuten on jo saanut rangaistuksensa!" sanoi Zwiebusch. "Ankaran rangaistuksen! Hänen syntinsä kalpenevat sen rangaistuksen rinnalla, jota hän kärsii. Esittelen sinulle, Ilka, Wuniezin kreivin, Saynitzin paroonin. Tervehdin teitä, kreivi ja parooni! Kumpaa teissä on enemmän, kreiviä vai paroonia? Teidän peijakkaan kauniissa olemuksessanne on sangen paljon kumpaistakin… Tuossa on saaliinne! Tyttäreni laulaa sille par'aikaa kuolinmessua."