Paroonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin harvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen istuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän keksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli "musta ja punainen."
"Punainen vai musta?" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin selkäpuolta. "Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa, on voitto minun."
Mitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään — Mutta siinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin kreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta. Wuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys.
Toinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen elämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen nainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita raha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli saanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui surkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi pankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl päätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti osui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä ennen pankkiirille "kaiken varalta" useita vekseleitä tukeville summille.
Hänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista vuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän oppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa kirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti filologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän saavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua käsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson matemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin. Tämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt hyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai postissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä pyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän oli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän kadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän matkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin vaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka kirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin onneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät pienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä harvemmin… Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla kertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia ja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen lähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko omaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään… Arthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
Hän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella asemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti rakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon kirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään kasvoihinsa… Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle, mutta … ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista velkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja häpeällisintä kaikesta, ilotytöt… Viimeiset päivät Pariisissa hänen oli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella… Hän palasi kotimaahansa juopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä, mutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä ollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö. Onneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen opiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei olisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi algebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen lehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi kirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa aikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää saksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää, suorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei sellaisena pysynyt … se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan, juuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian tohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo hänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen on ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon "huomaamatta" velkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän aatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä rakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin täytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen ja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt, ja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen tuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle Wieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen. Vastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä pyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui Saynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan.
"Rouva Pelzer", sanottiin hänelle, "ei pidä pyörien kolinasta.
Vaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin."
Vierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui nojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä sanomalehteen.
"Minä se olen!" sanoi Arthur. "Ettekö tunne?…"
"Kyllä näemme," vastasi pankkiiri. "Teitte oikein siinä, että tottelitte meitä ja tulitte… Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä ole kadottanut tottelemisen taitoa… Sana 'totteleminen' haiskahtaa hiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi… Sellaisille herroille, kuin te, on tottelevaisuus välttämätön…"