"En ymmärrä teitä," sanoi kummastunut parooni. "Sisko, mitä itket? Arthur veljesi on tullut, ja sinä itket … vastaa toki jotakin tervehdykseeni! Herkeä itkemästä!"
"Hän, hyvä herra", virkkoi pankkiiri, "rupesi heti itkemään, kun meille ilmoitettiin teidän saapuvan… Istukaa… Sisarellanne on, Jumalan kiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja isänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä…"
Arthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei käsittänyt mitään.
"Niin", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, "hän ei voi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska hän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne… Hm… Te ette ole hänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian alhainen, ollaksenne tämän naisen veli… Hyvä herra! Kiittäkää tätä naista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!"
"Selitä minulle, sisko", sanoi Arthur kalveten, "kuinka minun on ymmärrettävä miehesi… Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja sinun kyyneleesi… En tosiaankaan ymmärrä!"
Pankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen raskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria kyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle.
"Etkö ymmärrä?" huusi hän kimeällä äänellä. "Tajua jo vihdoinkin, että sinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se kuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!"
"Selitä paremmin, sisko!" sanoi Arthur. "En todellakaan käsitä, mitä tahdotte sanoa minulle."
"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt siellä naimisiin?"
"Niin, parooni!" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä, "Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin paroonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan."