Tuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta.
"Sylvia!" sanoi hän, kääntyen sisareensa. "Minä en sanonut sinulle sanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer — lurjuksen kanssa. Minä kunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun mukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka olet!"
"Minäkö lurjus?" huusi Pelzer. "Annan teille anteeksi sen sananne! Annan teille anteeksi!"
Sylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti.
"Tiedän kaiken sinusta!" kähisi hän, niellen kyyneliään. "Kaiken! Ei siinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet jumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan! Olet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa erkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!"
"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!" huusi sillävälin Pelzer. "Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat toisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää: ei nimi eikä kunnia… Ei olisi irstaita katunaisia, jotka…"
Pelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi pelottaa.
"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!" kirkui Sylvia. "Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet vajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja … muuta elämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?"
"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin", sanoi Arthur kumeasti, "niin tietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole antautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen juutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta … olen alentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten lähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?"
"Se on Sylvian omaisuutta", vastasi Pelzer, "ainoastaan hänen".