"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän.
"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit olevasi onnellinen. Juo vielä!"
"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka.
"Hänkin on kovin, kovin onneton!"
"En moiti enää… Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle isälle."
"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!" virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen' ravintolassa Pragissa… Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne…"
"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz. "Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki… No niin! Kuka sinua on loukannut?"
"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!"
"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?"
"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin."
"Vai niinkö on asia! Hm… Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko, on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen… Rupean hänenkin puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun."