"En tunne läheskään sellaista katkeruutta", lopetti Ilka kertomuksensa, "kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa suurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa, kun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen… Ja mikä oikeus hänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään ei ole oikeutta katsoa meihin siten!"
Ilka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään…
"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?… Oi, hyvä Jumala, hyvä
Jumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen… kuolen!
Soittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!"
Ilka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch katseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut mietteisiin…
"Loukkaus on raskas", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. "Mutta … täytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan. Minä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti sitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi…"
"Miksi ette?"
"Siksi, että hän on nainen… Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun!
Asia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua…"
"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin alistua?"
"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska olet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet periköön, on nainen…"
"Mutta mitä minun on tekeminen?" kysyi Ilka. "Älkää, Jumalan nimessä, uskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti… Minä lähden Budapestiin tahi Wieniin!… Ja minä löydän sellaisen oikeuden…"