"Et löydä…"
Ilka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä.
"Löydän!" huusi hän. "Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs mies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät… Te ette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa jollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain mukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja kaikki tapahtuu!"
"Herkeä jo, Ilka!" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. "Herra paroonia ikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen huomaavaisuuttaan."
"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin", virkkoi parooni, "vain siksi, ettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on elämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan vaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika oppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa, saastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää, tarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata edes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin kaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot elämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia, kultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?"
Von Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa.
"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on mahdollista vain sietämätön elämä… Jos tahdot elää sietämätöntä elämää — elä, ellet tahdo — siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis palvelukseesi… Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!"
Laukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen nopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen.
"Elämä on inhottava!" jatkoi hän. "Sen lakina on sen oma iljettävyys, järkkymättömänä, muuttumattomana! … se on annettu ihmiselle rangaistukseksi hänen typeryydestään…"
"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta typeryydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä olisi riittänyt… 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset nämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi sinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan… Silloin on helpompi elää…"