"Kuka?"
"Kuuleppas, kaunokainen!" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin. "Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena rakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta hoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut hänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten hoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa tulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa Jumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli kukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja juodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun sakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota mehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia kukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi hammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen. Muutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut jalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja asiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen ohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita köyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja, leppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi kerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät hänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan hyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia tuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria kuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja ryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille myötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös sirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa öisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan… Hän oli todellinen äiti! Kerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan' hampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin poskesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus palkkioksi avustasi kärpäskastiketta… Kuulepas, sainpa nerokkaan ajatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja vastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi. 'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä tahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja opetat lukemaan… Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen päivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!' Hämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö ilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä lensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen ympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!' huusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En suostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon minulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia, vaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi kovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan kauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti kotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön siihen… Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket, jotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi ruumiin… Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset sitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi. Hautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat tuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja lensivät kukin kotiinsa…"
"Entä lopuksi?" kysyi Ilka.
"Mitä vielä tahtoisit?" kysyi parooni. "Tahtoisitko, että hämähäkki olisi pantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei valehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut. Hämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta, ja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra paratkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä. Hoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon. Juokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä se johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä… Näinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!… Voihan niinkin tapahtua… Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö… Mutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä ei täällä olisikaan!"
Ilka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin.
"En voi unohtaa häntä", kuiskasi tyttö.
"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät täydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi lyijyvettä ja rupea kreivittäreksi…"
"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi… Olisiko se mahdollista?"
"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja mahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit… Jos kasvojesi lisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, — silloin ei tarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko minut, Ilka?"
"Te olette parooni? Ottaisin… Kyllä ottaisin parooninkin…"