Ilka mietti. Zwiebusch ei ollut niinkään väärässä! Tähän saakka olivat he saaneet rahoja useimmiten vain juopuneilta. Ellei olisi ollut juopuneita, olisi hänen ja hänen isänsä täytynyt olla nälässä useammin, paljon useammin. Heidän soittopaikkoinaan olivat useimmissa tapauksissa ravintolat ja kapakat eivätkä selvien porvarien siistien portaiden edustat. Kuulijakuntana olivat pääasiallisesti miehet, joiden tunnuspiirteinä olivat pöhöttyneet kasvot, suuri punainen nenä ja sekavat, typerät puheet. Ilka ajatteli näitä surullisia tosiseikkoja, ja hänen mielensä tuli katkeraksi, häntä suututti: Hän oivalsi nyt, miksi isän määkivään laulamiseen ja typeriin sukkeluksiin kiinnitettiin enemmän huomiota, kuin hänen omiin lauluihinsa, miksi häntä niin usein pyydetään herkeämään laulamasta ja sensijaan tahdotaan tanssimaan. Sangen usein hänen laulunsa keskeytettiin puolivälissä ja vaihtui järjettömään hyppimiseen isän vinguttaessa viuluaan. Tähän saakka ei yksikään kuulija ollut halunnut tietää, kuka oli sepittänyt ne laulut, joita hän laulaa niin syvällisellä tunteella. "Laulua kolmesta ritarista" ja sisällyksetöntä tanssilaulua kuunneltiin yhtä suurella mielenkiinnolla.
"Selvät halveksivat meitä, koska me olemme heidän silmissään kerjäläisiä, mutta juopuneet päästävät meidät luokseen, koska musiikkimme hiukan vaimentaa heidän päänsärkyään."
Näillä sanoilla Zwiebusch saattoi harmistuneen Ilkan epätoivoon. Hän olisi tahtonut itkeä ja taittaa itsessään jotakin … vaikkapa sormensa. Mutta sormet eivät taitu, kuinka niitä väänteli ja kiertelikään; täytyi tyytyä vain kyyneliin.
"Tervehdin kunnioitettavan Goldaugenin kreivillistä huonetta!" mutisi
Zwiebusch.
Hän näki edessään portin, jonka ohuesta rautalangasta punottua ristikkoa koristivat kukkivat herneenvarret.
"Terve! Mies, jolla ei ole esi-isiä, astuu sellaisten ihmisten asuinsijaan, joilla on esi-isiä, mutta roistomaisia esi-isiä! Parempi olla niitä vailla, kuin omata katalia. Seitsemännellätoista vuosisadalla kreivi Karl Goldaugen, joka oli nainut aatelittoman neidon, kuoli tunnonvaivoihin, ja hänen poikansa Morits tanssi kokonaisen kuukauden ilosta, kun pyhä isä salli hänen erota naisesta, jonka hän, Morits, oli ryöstänyt puhtaaksi ja saattanut keuhkotaudin uhriksi. Näetkö, lintuseni, tuon talon? Jos voisit lukea sen tarinan, katsahtaa sen vaiheisiin, niin huudahtaisit: 'ihminen on elukka!', ja sinä, joka et tunne ainoatakaan rumaa sanaa, päästäisit suustasi sellaisia haukkumasanoja, joita … ehkä vain venäläinen osaa! Muistatko, tyttöseni, venäläisiä? Heidän sanansa ovat yhtä lujia kuin heidän pakkasensakin. Virittäkäämme soittomme!"
Zwiebusch viritti viulunsa. Ilka pyyhki esiliinallaan tomun harpusta.
"Kohtalo, haastamme sinut taisteluun! Nosta maasta olematon hansikas!"
Zwiebusch ja Ilka suoristausivat, tekeytyivät iloisen näköisiksi ja menivät reippaasti kreivin pihaan. Kuumuudesta huolimatta piha ei ollut tyhjä. Siellä oltiin uutterassa työssä. Pari- kymmentä sinimekkoista työmiestä, jotka olivat ylt'yleensä pölyssä, savuttuneita ja hikisiä, laskivat pihaa asfaltilla. Kolmesta sammiosta tuprusi sinisenharmaata savua.
Zwiebusch ja Ilka menivät rohkeasti aivan talon edustalle. Katsahtaessaan ikkunoihin he näkivät suurimmassa niistä leveät ihmiskasvot… Kasvot olivat punaiset.