"Kreivi!" mutisi Zwiebusch. "Kreivipä siinä onkin! Ennustukseni täyttyy.
Ja juovuksissa kaiken lisäksi! Alota!"
Ilka helähytti harppuaan. Zwiebusch polki jalallaan ja nosti viulun leukansa alle. Työmiehet kääntyivät katsomaan, kun kuulivat soittoa. Akkunassa oleva punainen naama avasi silmänsä, rypisti kulmiaan ja kohosi ylemmä. Punaisen naaman takana vilahtivat naisen kasvot, kädet… Ikkuna lensi auki…
"Pois, pois!" kuului ikkunasta. "Tiehenne pihasta! Te juuri! Soittajat, piru teidät periköön soittoinenne!"
Punaisen naaman omistaja työntyi ikkunasta ulospäin ja huitoi käsillään.
"Soittakaa, soittakaa!" huusi naisen ääni.
Työmiehet keskeyttivät työnsä ja sivellen leukaansa tulivat soittajien luo. He asettuivat aivan näiden eteen nähdäkseen Ilkan kasvot.
"Monta on maailmassa valtakuntaa", lauloi Ilka nappaillen sormillaan harpun kieliä, "ihania, valoisia kuin aurinko ja rikkaita; mutta ihanin kaikista on Unkari puistoineen, laitumineen, ilmastoineeen, viineineen ja härkineen, joiden sarvet ovat sylen pituiset. Tätä maata Ilka rakastaa. Rakastaa ihmisiäkin, jotka siinä asuvat."
Punainen naama vetäytyi hymyyn, ja tihruset silmät tarkastivat Ilkaa.
"Hyviä ovat sen asukkaat", jatkoi Ilka lauluaan. "Kauniita, rohkeita he ovat, ja kauniita heidän naisensa. Ei ole ketään, joka heidät voittaisi sodassa tahi sanataistossa. Kansat kadehtivat heitä. Vain yksi heiltä on puute, he eivät tunne laulua. Heidän laulunsa on surkeata ja mitätöntä. Siinä ei ole tulta. Sen sävelet saavat surkuttelemaan Unkaria…"
"Herra Pichterstai, hänen armonsa ylitaloudenhoitaja, käskee teitä laulamaan jotakin iloisempaa!" mörisi punatakkinen palvelija, tullen Ilkan luo.