Ilkan laulu vaikeni. Hän ei ollut saanut ilmaistuksi ajatustaan loppuun saakka.
"Iloisempaa? Hm… Sanokaa hänen armolleen, herra Pichterstaille, että hänen toivomuksensa täytetään! Taikka, minulla on oleva kunnia itse tiedustaa hänen mieltään."
Tämän sanottuaan Zwiebusch otti hatun päästään, meni suuren ikkunan lue ja raapaisi jalallaan.
"Käskettekö", kysyi hän, kunnioittavasti hymyillen, "laulamaan jotakin iloisempaa?"
"Juuri niin."
"Saanko laulaa diplomaattisen laulun? Olen itse sen sepittänyt! Se laulu ratkaisee erään tärkeimpiä eurooppalaisia päivänkysymyksiä. Onhan teillä kunnia olla madjaari, teidän armonne?"
Punaisesta naamasta tuprahti ilmoille paksu tupakansavupatsas, ja huulet liikahtivat armollisesti.
"Pyydän herroja patriootteja tarkkaamaan! Voinko luottaa, hyvät herrat, vaiteliaisuuteenne? Eihän teidän joukossanne vain liene…?"
Zwiebusch katsahti työmiehiin. Nämä nyökäyttivät päätään ja astuivat huvitettuina lähemmä.
"Mitä on Itävalta?" lauloi Zwiebusch määkivällä äänellä. "Politiikan miehet, maan ruhtinaat, sanokaa minulle, mitä on Itävalta? Eikö se ole kuin sillisalaatti, jonka ahneet naapurit tahtoisivat hotkaista suuhunsa? Ja sen ne tekisivätkin, ellei siinä salaatissa olisi kultakiisken ruotoja, jotka voivat heidät tukahuttaa. Sellainen ruoto on — Unkari."