"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän soittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista unilääkettä!"
"Tehkää hyvin!"
Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta", Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden merkiksi ja sulki silmänsä… Kun soittajat lopettivat ja aikoivat poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa pysähtyi Ilkaan.
"Hyvä … hyvä… Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka?
Ota tuo muistoksi!"
Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui kuin kuollut.
III.
Kun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla sijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon kullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi brokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja peitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse… Auringon ympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu seikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen ruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli koneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka ilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja joen…
Arthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja sanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä.
Paksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen luonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili, alkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi paperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakas parooni! Te olette ensimäinen ihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät tapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä kohtelusta… Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele katkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti meitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea! Kyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka."
"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä", virkkoi von Saynitz ääneen, luettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä, naisellisella käsialalla. "Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!"