"Kiitän… Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje… Se ei ole erittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa on nähty vaivaa, tunnettu… Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?"
"Päivälliselle … jonnekin…"
"Ja jonkun luo?"
Eukko huokasi ja pudisti päätään.
"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen", sanoi hän, "niin antaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille tulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän on jo vanha ukko, — häntä ei tarvitse peljätä… Häntä Blaueherini ei pelkääkään… Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä päivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja Jumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö käy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten… No niin, ja sitä Blaucher pelkää… Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on aivan toista!"
"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa."
"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan mihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat … he ovat aivan mahdottomia!"
"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!"
"Hyvästi, parooni!"
Parooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot olivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi. Arthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti kaupunkilaisia kedoille ja metsiin… Metsässä alkaa ilta aikaisemmin kuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan neulansilmään… Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli takanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi: komean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti ohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti ratsunsa.