"Von Saynitz?" kysyi hän kovalla äänellä. "Hän itse…"
Arthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt, mutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis ratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan herttuallista ylevyyttä.
Olisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he tunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme ensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär Goldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska, jolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille.
"Tunsin teidät heti ensi näkemältä", sanoi hän ojentaen Arthurille kätensä. "Olette hiukan muuttunut… Mutta … voihan kanssanne puhua? Viimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta, mitä epätoivoisinta ylenkatsetta… Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä katkerasti kuin silloin?"
Parooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti.
"Kirjeeni", vastasi hän, "oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi vanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten. Siinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei sallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta köyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen olemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten puhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden… Minä elän vielä tässä maailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on elämässä päämäärä, johon tahdon päästä… Tämä päämäärä on — miljoona-avioliitto…"
"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen… Kohtasin teidät niin odottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes siitä, että tapasimme toisemme!"
"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani teitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?"
"Minä… Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita… Jo kauan sitten…"
"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?"