"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika", sanoi hän. "Hiukan enemmän kuin nollan… Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on tulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä opintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!"
"Sanontanne on väärä", naurahti von Saynitz, "nolla kerrottuna tuhannella on tasan nolla."
"Oletteko lopullisesti häviöllä?" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi kuullut Saynitzin huomautusta.
"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?"
"On hiukan. Entä sitten?"
"Antakaa ne minulle."
Kreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen Arthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin kreivittärelle.
"Merci", sanoi hän. "Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana päivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat! Minä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että kukkarossanne oli niin vähän."
Kreivitär katsahti hänen silmiinsä ja ajatteli: "hän valehtelee."
"En lainkaan kummastunut", vastasi kreivitär. "Mitä kummallista ja ihmeteltävää siinä olisi, että Arthur von Saynitz lainaa rahoja ystävältään? Sellaistahan sattuu elämässä usein, onhan se aivan tavallista…"