"Meidän täytyy tavata jossakin… Nytpä tiedän… Tiedättehän paikan, missä on pronssinen peura?"
"Tiedän."
"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme siellä kello seitsemän, illalla."
"Minä tarjoan viinin."
"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes ranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa tarkemmin — 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä. Adieu!"
Kreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän pimenevän metsän varjoihin.
Paroonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se "puhdas, taivaallinen olento", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät inhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään siirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus tiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman häntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista Wieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään hän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä, tahtomattaankin huokaili ikävöiden … pariisilaisia ilotyttöjä. On vaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet johtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut parooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan, jolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi, käydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään, mutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat maan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina.
Viime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään loppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin mahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten tavoin.
Heilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet pelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän, antoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He unohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän ratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin. Heilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus, arvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin rikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa haaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse oli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle miehelle anna omaisilleen penniäkään.
Heilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä ei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan riemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet milloinkaan ennen.