Heidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma puolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat rappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita taiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen tuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit valtasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat, pelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman suurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista, tauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli sinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä. Soitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin kirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi mukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa näissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin marmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan seuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin keinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle uutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana hän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli, luki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja tarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan oli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen tutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan erittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän liitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien joukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen joukossa oli von Saynitzkin.
Hän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs ystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä, joka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään näytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien luona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin ratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä ratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena kertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista selontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset, Thérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan tulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi … kuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa, että ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut rakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä seurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse eräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä… Thérèse ensimäisenä puhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia, kuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan, aikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen elämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur tahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan hänen vaimokseen, paroonitar ja "tohtorinna" von Saynitziksi, niin Thérèse kieltäytyi jyrkästi.
"En voi tulla vaimoksenne", kirjoitti hän Arthurille. "Te olette köyhä, ja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen myrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä kaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on maailman onnettomin olento… Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne avioliitosta… Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi olla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät selittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin."
Arthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui salaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti "taivaalliselle olennolle" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi "ajan hengen ja kasvatuksen"… Niitä liikuttavia kirjeitä, joita hänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut, vaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että kaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän alkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan kaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen.
Arthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui tutkielmansa "ajan hengestä" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti päätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä.
Torstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa lupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti "Pronssipeuran" paikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku kuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas kertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä kuvapatsas — pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa. Kerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli siveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia.
Arthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli kärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia. Hevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa.
"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!" sanoi kreivitär mennen Arthuria vastaan. "Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja vieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia…"
"Kävin hakemassa viiniä", puolustautui Arthur. "Tehkää hyvin, käykää istumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko entisiä aikoja?"
Kreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin muistoihinsa… Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet… Keskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia, taiteilijoita, iltakävelyjä… Parooni puhui ja joi… Kreivitär ei ottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa; hän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli.