"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin, mutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?"
"Ketä? Kenestä te puhutte?"
Kreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat sinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä, puolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen kauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa nytkähtelivät.
"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?"
"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!"
"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja kerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee vieläkin… Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä… Hän on heikko, köyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän seurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä silmiltään… Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois mielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei milloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!"
"Selittäkää sananne, parooni! Ketä olen lyönyt?"
"Kas niin! Te luulette, etten näe kasvoistanne, missä on kissa, joka hiiren söi. Hävetkää!"
Parooni kohottautui hiukan ja ojensi kätensä piiskaa kohden.
"Näyttäkäähän!"