Ilka pudisti kieltävästi päätään.
André kalpeni, ja seuraten kävelevää Ilkaa katseillaan hän lankesi polvilleen.
"Mutta minähän rakastan teitä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "rakastan teitä, Ilka!"
Yht'äkkiä Ilka huudahti. Medaljonki, jota hän oli hypistellyt sormissaan, oli yhtäkkiä auennut. Sitä ennen ei hän kaikista yrityksistä huolimatta ollut voinut sitä avata. Von Saynitz oli unohtanut medaljongin antaessaan sanoa, että siinä oli salalukko.
"Vihdoinkin!" huudahti Ilka, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.
Nyt hän näkisi, mitä se sisältää! Kenties tässä kultaisessa koristeessa on hänen kuvansa? Ja toivossa saavansa nähdä suuren, mustan parran ympäröimät jalopiirteiset kasvot, Ilka juoksi lampun luo, katsahti medaljonkiin ja kalpeni: parrakkaiden kasvojen sijasta hän näki naisen piirteet, ylpeän, majesteetillisen hymyn. Ilka tunsi nuo kasvot! Kultaiseen kehykseen, johon kuva oli sovitettu, oli kaiverrettu: "Thérèse Heilenstrahl rakastaa sinua."
"Vai niinkö onkin!?"
Ilkan kasvoille lehahti heleä puna, ja hän heitti medaljongin luotaan.
"Vai niinkö onkin!? Hän rakastaa häntä! Hm… Hyvä!"
Ilka vaipui sohvalle, ja liikahti hermostuneesti.