Désiré joi ja oli vaiti. Rakuuna oli viime aikoina käynyt miettiväiseksi. Ilkalle, joka vaati sataatuhatta, ei hän voinut tarjota kahtakaan tuhatta. Hänen isänsä oli hiljan kuollut, ja omaisuus oli joutunut velkojille. Epäitsekkääseen rakkauteen hän ei uskonut: hän tiesi olevansa rumanlainen ja että nämä tytöt olivat voitonhimoisia…
Adolf Bach, pankkiirin poika, jonka velvollisuuksiin kuului toisten juottaminen samppanjalla, istui Ilkan vieressä ja käyttäytyi häntä kohtaan perin tuttavallisesti. Muita rikkaampana hänellä oli siihen oikeus… Hän joi Ilkan lasista, kuiskaili hänen korvaansa j. m. s. Tuollainen tuttavallisuus teki illallisvieraat, jotka eivät voineet sietää Bachia hänen rikkautensa tähden, entistä ärtyisämmiksi.
Jonkun askelen päässä pöydästä, jossa vieraat joivat, istui kaksi vanhusta ikkunan ääressä. Toinen heistä oli lyonilainen tehtailija Marc Louvrer, ja toinen… Toista ette voisi tuntea vanhaksi tuttavaksemme, viuluniekka Zwiebuschiksi, vaikka se oli hän. Hän oli tavattomasti muuttunut entisestään, laihtunut ja käynyt kalpeaksi, eikä otsa enää kiiltänyt hiestä. Katseessa kuvastui välinpitämättömyyttä ja kohtaloonalistumista. Zwiebusch-vanhus oli heittänyt kaiken sallimuksen huomaan eikä puuttunut enää mihinkään. Ilkan mukana oli kaikki hänelle mennyttä. Hänen kasvoissaan ei enää ollut arpea. Valkea, kultanappinen paita ja musta hännystakki verhosivat yhä laihemmaksi käyvää vartaloa. Louvrerin kanssa, rooli Ilkan kiihkeimpiä ihailijoita, Zwiebusch puheli… kirjallisuudesta.
Kello kolmeen mennessä olivat kaikki, Zwiebuschia, hänen tytärtään ja Louvreria lukuunottamatta, päihtyneet. Humala loi hiukan eloa alakuloisiin, jurottaviin juomaveikkoihin. Toivoton rakkaus tulisti heidän humalaisia päitään. Kielten siteet kirposivat.
Kello neljä Ilka lähti isänsä kanssa kotiin. Ennenkuin hän lähti, yritti jokainen sanoa hänelle jäähyväisiksi jonkun sanan kahdenkesken.
"Rakastan teitä!" sanoi jokainen, ja jokainen tarjosi hänelle paratiisin.
"Satatuhatta!" vastasi Ilka lyhyesti.
Toukokuussa, eräänä iltana, jolloin ei ollut näytäntöä, ilmestyi toki vihdoin mies, joka antoi hänelle satatuhatta ja teki lopun ilveilystä. Se mies oli rakuuna Désiré.
Kello kolme yöllä, kun kaikki jo olivat humaltuneet, astui rakuuna huoneeseen. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Tervehtimättä ketään hän meni Ilkan luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet syrjään.
"Minä toin", sanoi hän kumealla äänellä. "Ota… Tiedätkö, mitä olen tehnyt? Olen ryöstänyt rahat sedältäni… Huomispäivänä joudun lain kouriin… Ota rahat! Minä suostun!"