Ilkan rinnasta tunkeutui ilon huudahdus: hänellä oli jo satatuhatta! Mutta samassa hetkessä hänen kasvoilleen levisi kuoleman kalpeus: hänen oli maksettava sadastatuhannesta…
Adolf Bach, joka oli seurannut Désirén liikkeitä, tuli Ilkan luo, ja kuullessaan sanan "suostun" hän kalpeni.
"Minäkin suostun!" huudahti hän nopeasti ja tavoitti taskuaan. "Minäkin annan satatuhatta!"
Désiré hymähti pilkallisesti. Nulikka Bach ei hänen mielestään nyt ollut mikään vaarallinen kilpailija.
"Minä ehdin ensiksi… Teitä, Bach, ei haittaisi mennä nukkumaan.
Hoitajanne odottaa jo teitä."
"Minä en nuku lapsenpiikojen kanssa. Teidän naamanne, Désiré, ei oikein miellytä minua. Se näyttää liiaksi odottavan korvapuustia. Annan satakymmenentuhatta!"
"Minä sataviisikymmentä!…"
Désiré oli varastanut sedältään tasan satakaksikymmentätuhatta frankkia.
Päihtynyt Cési, joka oli ahminut katseillaan Ilkaa kuin käärine kaniinia, nousi äkkiä ja meni Bachin ja Désirén luo.
"Te… te … suostutte?" mutisi hän. "Te olette menettäneet järkenne! Te… te … olette mielettömiä, nulikat! Satatuhatta! Pardon, mademoiselle, mutta … myöntäkäähän itse…"