"Annan satakaksikymmentä!" toisti Désiré.
"Annan satakaksikymmentä!" sanoi Bach nauraen. "Maksan tässä paikassa, käteisellä!"
Cési hätkähti. Hän ei ollut uskoa korviaan.
"Onko todella olemassa sellaisia hölmöjä, jotka maksavat satatuhatta naisesta, jollaisen voi milloin tahansa saada viidellätuhannella? Ja veisikö Ilkan todellakin joku muu kuin hän itse?"
"Se on mahdotonta!" huudahti hän.
"Minäkin annan satakaksikymmentätuhatta!" ilmoitti neljäs henkilö, joka oli tullut lähemmäksi.
Tämä uusi ostaja oli kookas, verevä tilanomistaja Arcaud Marseillen seuduilta, sangen rikas henkilö. Hänelle oli leikintekoa heittää tytön jalkoihin satasen tuhatta. Häneltä oli hiljan kuollut vaimo ja ainoa poika, ja nyt hän koetti upottaa surunsa viiniin ja ostolempeen.
"Minäkin suostun!" sanoi serbialainen Botitsh, joka esiintyi jonkin lähetystön sihteerinä ja joi joka päivä suunnattomia summia.
Cési otti esiin taskukirjansa ja alkoi selailla sitä. Hän kirjoitti siihen jotakin, nähtävästi laskien. Kynä suorastaan kiiti paperilla.
"Mutta minkä vuoksi, hyvät herrat?" murahteli hän. "Ovatko rahat teille todellakin niin halpoja? Ja miksi juuri satakaksikymmentätuhatta eikä täsmälleen sata? Kolmekymmentä … kuusisataa… Miksi ei tasan sata?"