"Minä en anna senttiäkään!" vannoi Bach.
"En pyydä", vastasi Ilka. "Mutta jo onkin aika lähteä kotiin… Oletko valmis, isä Zwiebusch? Menkäämme! Säilytä arpaliput muistona."
"Hyvästi", sanoivat miehet. "Lähtekää kotiimme Unkariin ja etsikää sieltä hölmöjä, jotka antavat teille miljoonan. Sillä miljoonanhan te tahdotte? Miljoonalla voi ostaa koko Pariisin! Hyvästi!…"
Mutta kaikkivoimainen intohimo otti omansa… Kun Ilka ojensi jokaiselle kuuman kätensä, kun hän tiesi jokaiselle lausua jäähyväisiksi muutaman lämpimän sanan ja lauloi "viimeisen" laulun, silloin kohosi intohimo huippuunsa…
Kello viisi veti ensimäinen vastaan osunut tarjoilija Bachin hatusta arpaliput. Kun kaikki liput oli nostettu ja avattu, tunkeutui kaikkien miesten rinnoista äänekäs nauru. Se oli epätoivon nauru, pilkkanauru hulluudelle, kohtalon mielettömyydelle.
Lipun, jossa oli Ilkan nimi, sai lyonilainen, tehtailija, vanha Marc Louvrer. Louvrer oli pannut satakaksikymmentätuhattaan peliin vain "pilan vuoksi" ja olisi tyytynyt pelkkään suuteloon!
VII.
Oli joulukuinen pakkaspäivä. Taivaalla tuikkivat illan ensimäiset tähdet ja vaelsi kuu. Ilma oli tyyni, — ei voitu havaita ainoatakaan liikahdusta, ainoatakaan ääntä.
Arthur von Saynitz kulki pitkin leveää rajahakkausta "päivälliselle". Hän tuli pyhän Fransiskuksen kappelilta, jossa oli puoli tuntia sitten eronnut seuraavaan päivään Thérèse Goldaugenista. Hän pistäytyi tapansa mukaan metsänvartijan asuntoon kysymään kirjeitä. Rouva Blaucher antoi hänelle kaksi kirjettä; toinen oli hyvin suuri, toinen aivan pieni. Pieni oli Ilkalta Pariisista. Saynitz ei ruvennut sitä lukemaan, vaan pisti sen taskuunsa. Hän tiesi sen sisällön: "Rakastan teitä." Mitään uudempaa ja järkevämpää Ilka ei olisi voinut keksiä. Suuressa kirjekuoressa oli Pelzerin käsialalla kirjoitettu osoite. Saynitz olisi pistänyt taskuunsa senkin, ellei hänen silmiinsä olisi osunut merkintä "arvopapereita". Arthur mietti hetkisen ja avasi sitten kuoren. Hän löysi siitä äitinsä testamentin ja rupesi lukemaan sitä. Mitä pidemmälle hän luki paperia, jonka häntä hyväillyt käsi aikoinaan oli allekirjoittanut, sitä kummastuneemmaksi kävi ilme hänen kasvoillaan. Äiti oli luovuttanut hänelle kaiken eikä mitään hänen sisarelleen… Mutta miksi Pelzerit olivat lähettäneet hänelle tämän testamentin?
"Ahaa!" arveli hän. "Joko katuvat? Se heidän olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten…"