Tottelevaisena kuin aina isä Zwiebusch pisti kätensä uuden hännystakkinsa taskuun ja veti sieltä arkin paperia. Paperi leikattiin neliöiksi, ja yhteen niistä kirjoitettiin Ilkan nimi.
"Pankaa rahat pöydälle, hyvät herrat", kehotti Ilka. "Liput ovat valmiit."
"Kuinka paljon kunkin on annettava?" kysyi Bach. "Montako meitä on? Kahdeksan. Satakaksikymmentätuhatta kahdeksaan osaan, siitä tulee … tulee…"
"Pankaa satakaksikymmentätuhatta mieheen!" sanoi Ilka.
"Paljonko?"
"Satakaksikymmentätuhatta mieheen!"
"Aritmetiikantaitonne on puutteellinen, lintuseni", huomautti serbialainen. "Vai leikkiäkö laskette?"
"Satakaksikymmentätuhatta mieheen… Muuten en voi", vastasi Ilka.
Miehet poistuivat vaieten Ilkan luota ja istuutuivat pöydän ääreen. He olivat kuohuksissaan. Cési alkoi torailla ja etsiä hattuaan.
"Tämähän on petkutusta!" murisi hän. "Sellaista voi nimittää petolliseksi peliksi! Käyttää hyödykseen sitä, että meillä hölmöillä, juopuneilla aaseilla, on veri kuohuksissa!"