"Haluaisin lahjoittaa koulun hyväksi erään pikku esineen", sanoi hän ja pisti vastausta odottamatta kreivittären käteen kultaisen medaljongin.
Kreivitär otti tutun medaljongin, avasi sen ja hymyili. Hänen kuvansa oli neulan raapima.
"Teidän on annettava lahjanne klubin johtokunnalle", sanoi hän antaen medaljongin takaisin Ilkalle. "Meidän tehtävänämme on ainoastaan arpojen myöminen…"
Ja rakastettavasti hymyillen hän lisäsi:
"Anteeksi, minulla ei ole aikaa."
Kreivittären hymy ja kylmäverisyys saivat Ilkan hämilleen. Hän ei ollut tottunut sellaisiin taistelutapoihin ja poistui hämmentyneenä pöydän äärestä. Häntä suututti ja hävetti; kreivittären pöydän luona seisovat henkilöt huomasivat hänen ällistyksensä, katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät. Heidän epävarma hymynsä koski Ilkan sydämeen kuin veitsenpisto.
"Päästäkäähän kulkemaan", sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka olivat pysähtyneet muurin tavoin hänen eteensä ja katsoivat häntä uteliaasti.
Miehet remahtivat nauramaan. Samanlainen naurunpurskahdus kuului hänen takanaan. Ilka katsahti taakseen ja näki samanlaisen joukon nuoria miehiä.
"Päästäkää minut menemään!" toisti Ilka.
Miehet purskahtivat uudestaan nauramaan, ja suuri olutpullon korkki lensi Ilkan ruusunväriseen otsaan. Toinen sattui hänen olkapäähänsä…