Ilkan korviin tunkeutui masurkan säveleet vahvistaen tytön selitystä. Ilka kohotti raskasta päätään ja hetkisen mietittyään muisti, mitä oli tapahtunut.
"Tuokaa minulle pieni lasillinen reinviiniä", pyysi Ilka.
Tyttö poistui. Ilka otti nopeasti taskustaan kukkaron ja siitä pienen, morfiinia sisältävän pullon. Sama Morfiini oli hiljan uuvuttanut uneen Louvrer-vanhuksen! Nyt hän nukuttaa sillä itsensä, koska ihmisten loukkaukset niin raskaasti käyvät hänen sydämelleen… Hän otti kaiken morfiinin, mikä oli pullossa jäljellä. Ikuista unta odottaessaan Ilka kallistui samettiselle pielukselle ja mietti… Hänestä ei tuntunut raskaalta ero valottomasta elämästä. Hänen oli sääli isä Zwiebuschia … ainoastaan häntä! Arthuria, joka rakasti enemmän viiniä, kuin nuorta vaimoaan, hän ei surkutellut.
"Kuinka nyt on laitanne?" kysyi sointuva ääni. Ilkan puoleen kumartui kreivitär hänen pahin vihollisensa… Ilka näki edessään kimeltävät silmät ja kaksi ruusunpunaista täplää poskilla.
"D'Eau-Marin!" mutisi hän nähdessään kreivittären vasemmassa poskessa tuskin huomattavan, punaisen juovan.
"Loukkaajanne saavat rangaistuksensa", sanoi kreivitär. "Heidät on pestannut Pelzer, joka vihaa Arthuria… Minä rankaisen Pelzer-heittiötä… Minä olen voimakas… Vieläkö olette minulle vihoissanne?" Ilka käänsi kasvonsa pois päin. "Vieläkö olet minulle vihoissasi, Ilka?… Anna anteeksi… Olen tehnyt pahoin… Olen loukannut isääsi ja sinua… Kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi."
Ilka tunsi päässään suudelman. "Olen kauan etsinyt sinua… En saanut rauhaa päivällä enkä yöllä, nähtyäni katseesi tuona onnettomuuden päivänä … sinun silmäsi polttivat minua nukkuessani…" Ilka purskahti yhtäkkiä itkemään. "Minä kuolen", kuiskasi hän, vaipuen vähitellen kilpailijattarensa hellän äänen tuudittamana.
"Anna minulle anteeksi, Ilka, niinkuin minäkin olen antanut sinulle anteeksi…"
Ilka ojensi kättään ja kosketti kreivittären kaulaa… Kreivitär kumartui ja suuteli häntä huulille.
"Minä kuolen", kuiskasi Ilka. "Otin … mor… Tuossa … matolla…"