Olga meni kirkkoon ja otti Marian mukaansa. Kun he laskeutuivat polkua niitylle, oli heidän kummankin hauska. Olgaa miellytti avoin keto ja Maria tunsi, että käly oli hänen läheinen sukulaisensa. Aurinko nousi. Matalalla niityn yläpuolella leijaili uninen haukka, joki oli sumuinen, usvaa siellä täällä, mutta joen tuolla puolen alkoi jo levitä valojuova, kirkko loisti päivänsäteissä ja herraskartanon puutarhassa kirkuivat kilvan varikset.
— Vaari kyllä menettelee, kertoi Maria, mutta muori on ankara ja sotkeutuu kaikkiin asioihin. Omaa viljaa riitti laskiaiseen asti, mutta nyt ostamme ravintolasta. Siitäkin kiukuttelee. Liian paljon moittii meidän syövän.
— Niin, niin pääskyseni. Kärsi ja sillä hyvä. On sanottu: Tulkaa kaikki työtä tekevät ja raskautetut.
Olga puhui vakavasti, puolittain laulamalla, ja käveli pyhiinvaeltajan tapaan nopeasti ja hätiköiden. Hän luki joka päivä evankeliumia, luki ääneen diakoonien tavoin ja paljon jäi häneltä käsittämättä, mutta pyhät sanat liikuttivat häntä kyyneliin saakka ja vanhat kirkkokielen muodot hän lausui heltynein mielin. Hän uskoi Jumalaan, Neitsyt Maariaan ja pyhimyksiin, uskoi, ettei saanut loukata ketään, ei yksinkertaisia ihmisiä, ei saksalaisia, ei mustalaisia, ei juutalaisia. Ja voi niitä, jotka eivät säälineet eläimiä! Näin uskoi hän kirjoitetun pyhiin kirjoihin ja siksi hänen kasvonsa kävivät lempeiksi, helliksi ja kirkkaiksi, kun hän lausui raamatun sanoja, käsittämättömiäkin.
— Mistä olet syntyisin, kysyi Maria.
— Olen Vladimirista. Mutta minut vietiin Moskovaan jo kauan sitten, kahdeksanvuotiaana.
He tulivat joelle. Toisella rannalla vallan veden partaalla seisoi joku nainen ja riisuutui.
— Se on meidän Tekla, sanoi Maria tuntien naisen. Hän on käynyt joen takana herrastalossa kauppapalvelijain luona. Niin julkea ja riitaisa hän on, että…
— Niin julkea, että ihme, toisti Maria.
Joen poikki johtivat huojuvat hirsiportaat ja aivan niiden alla uiskenteli puhtaassa läpikuultavassa vedessä parvittain leveäotsaisia karppikaloja. Veteen kuvastuvissa vihreissä pensaissa kimmelsi kaste. Tuntui lämmin hengähdys, mieli kävi iloiseksi. Miten ihana aamu! Miten ihanaa olisikaan ollut elämä, jollei olisi ollut vaanimassa puute, hirveä ja armoton puute, jolta ei voinut minnekään kätkeytyä. Mutta nyt tarvitsi vain katsahtaa kylään, kun jo muistui elävästi mieleen kaikki eilinen, ja onnekas riemu, joka oli henkinyt kaikkialta, katosi heti jäljettömiin.