— Niin, kun venäläiset tapaavat toisensa, puhuvat he ylevistä asioista ja naisista. Me olemme niin intelligenttejä, niin eteviä, että lausumme vain totuuksia ja saatamme ratkaista kaikkein vaikeimpiakin kysymyksiä. Venäläinen näyttelijä ei osaa ilvehtiä, vaan näyttelee ilveilyssäkin syvämietteisesti. Niin mekin: kun puhumme joutavista asioista, niin käsittelemme niitä pitäen silmällä korkeinta näkökantaa, toisin emme. Se on rohkeuden, totisuuden ja yksinkertaisuuden puutetta. Naisista puhumme niin usein siksi, että olemme, kuten minusta näyttää, tyytymättömiä. Pidämme naisia liian ihanteellisina ja vaadimme heiltä sitä, mitä todellisuus ei voi tarjota, emmekä saavuta lähimainkaan haluamaamme, ja lopputuloksena on: tyytymättömyys, särkyneet toiveet, sieluntuskat ja mikä kohta milläkin on kipeä, sitä hän valittaa. Mutta ehkä teitä ikävystyttää tämä keskustelu?
— Ei, ei lainkaan.
— Sallikaa minun siinä tapauksessa esittää itseni, — sanoi matkatoverini kohoten jonkunverran istualtaan: — Ivan Ilitsh Shamohin, tilanomistaja Moskovan läheisyydestä. Teidät tunnen varsin hyvin.
Hän istuutui ja jatkoi katsoen minua lempeästi ja totisesti kasvoihin:
— Nämä alituiset keskustelut naisista selittäisi jokin keskinkertainen filosoofi, kuten Max Nordau, eroottiseksi mielettömyydeksi tai väittäisi hän, että olemme orjia ja niin edespäin. Mutta minä arvostelen asiaa toisin. Minä toistan: me olemme tyytymättömiä siksi, että olemme idealisteja. Me tahdomme, että olennot, jotka ovat meidät synnyttäneet ja tulevat synnyttämään lapsemme, olisivat meitä korkeammalla, korkeammalla kaikkea muuta maailmassa. Nuorina ihannoimme ja jumaloimme naisia, joihin rakastumme; rakkaus ja onni merkitsevät silloin samaa. Meillä Venäjällä halveksitaan avioliittoa, joka ei ole rakkaudesta solmittu, aistillisuus on naurettavaa ja herättää vastenmielisyyttä ja niillä romaaneilla ja kertomuksilla, joissa naiset ovat kauniita, runollisia ja yleviä, on parhain menestys. Ja aivan luonnollista on ollut se, että venäläinen on aina ihaillut Rafaelin madonnaa ja pitänyt huolta naisemansipatsioonista, olkaa varma siitä. Mutta se on onnettomuutemme, että jouduttuamme naimisiin tai suhteisiin naisen kanssa tunnemme parin kolmen vuoden kuluttua pettymystä ja käymme välinpitämättömiksi. Lähestymme toisia naisia, ja tunnemme taas pettymystä, kammoa, ja tulemme vihdoin vakuutetuiksi siitä, että naiset ovat petollisia, pikkumaisia, turhamaisia, epäjohdonmukaisia, kehittymättömiä, julmia — että he sanalla sanoen eivät ole ylempänä, vaan päinvastoin paljon alempana meitä miehiä. Eikä meillä tyytymättömillä ja petetyillä miehillä ole enää muuta tehtävää kuin napista ja alati puhua siitä, minkä suhteen petyimme.
Shamohinin puhuessa huomasin, että venäjänkieli ja venäläinen ympäristö tyydyttivät häntä suuresti. Tämä johtui luultavasti siitä, että hän ulkomailla ollessaan ikävöi kotimaahansa. Ylistäessään venäläisiä ja heidän ihanteellisuuttaan hän ei puhunut pahaa ulkomaalaisista, ja tämä oli hänelle eduksi. Saattoi myöskin huomata, että hänellä oli jotakin sydämellään ja että hän mieluummin puhui itsestään kuin naisista. Enkä minä saattanut olla kuuntelematta pitkänpuoleista, tunnustuksen kaltaista kertomusta.
Kun olimme tilanneet pullon viiniä ja juoneet sitä lasillisen, alkoi hän näin:
— Muistan, että jossakin Veltmannin kertomuksessa joku sanoo: "siinä se kertomus oli", johon toinen vastaa: "ei, se ei ollut itse kertomusta, vaan ainoastaan kertomuksen johdantoa." Samoin on kaikki tähän saakka puhumani vain johdantoa. Mutta tahtoisin oikeastaan kertoa teille viimeisen romaanini. Suokaa anteeksi, että vieläkin kysyn: eikö teitä ikävystytä kuunnella juttujani?
Vakuutin, ettei ikävystytä, ja hän jatkoi:
— Toiminta tapahtuu Moskovan kuvernementissa, eräässä sen pohjoisessa kihlakunnassa. Minun täytyy sanoa, että luonto on siellä ihmeellistä. Maatilamme sijaitsee vuolaan puron korkealla rannalla, putouksen kohdalla, jossa vesi kohisee yötä päivää. Kuvitelkaa mielessänne suurta, vanhaa puutarhaa, hauskan näköisiä kukkalavoja, mehiläiskekoja, vihannestarhaa, alhaalla lorisevaa puroa kiemuraisine pajupensaineen, jotka huurteisen sään aikana näyttävät himmeiltä ja harmahtavilta; toisella puolen niitty ja sen takana kummulla synkkää, tummaa havumetsää, jossa kasvaa sieniä ja jonka tiheikössä oleskelee hirviä.