— Kuinka saattaa Ariadna, nuori, kaunis, älykäs neitonen, senaattorin tytär, antautua suhteisiin tuollaisen kehnon, jokapäiväisen miehen kanssa? — mietin kauhistuneena mielessäni.
— Mutta miksei hän rakastaisi Lubkovia? — vastasin omiin kysymyksiini. — Missä suhteessa hän on minua huonompi? Rakastakoon ketä häntä haluttaa, mutta miksi hänen piti valehdella? Mutta miksi hänen pitäisi olla avosydäminen minulle? — Ja näitä ajatuksiani haudoin siksi kuin pääni meni pyörälle.
Vaunussa oli viileätä. Matkustin ensimäisessä luokassa, mutta meitä istui kolme henkeä samalla sohvalla, sisäikkunoita ei ollut, ulko-ovi johti suorastaan vaunuun, ja minusta tuntui kuin olisin istunut jalkapuussa, ahdingossa, hyljättynä, kurjana. Minun jalkojani paleli ja samalla johtui mieleeni, kuinka houkutteleva Ariadna oli ollut aamunutussaan, hiukset hajalla, ja minut valtasi äkkiä niin voimakas mustasukkaisuuden tunne, että hypähdin tuskissani pystyyn. Naapurini katsoivat minuun ihmeissään, vieläpä kauhuissaankin.
Kotona maalla oli suuria lumikinoksia ja kahdenkymmenen asteen pakkanen. Rakastan talvea, sillä tähän vuodenaikaan minun oli maalla, vieläpä paukkuvassa pakkasessa, niin lämmin olla. On niin hauska turkit ja huopasaappaat yllä työskennellä kirkkaana, kylmänä päivänä puutarhassa tai pihalla, tai lukea sisällä hyvin lämmitetyssä kamarissa, istua isän työhuoneen uunin edessä, kylpeä maalaissaunassa… Vain siinä tapauksessa, ettei talossa ole äitiä, sisaria tai lapsia, ovat talvi-illat niin kolkkoja, ja tuntuvat silloin niin pitkiltä ja hiljaisilta. Ja mitä lämpimämpi ja suloisempi olo on, sitä tuntuvampi on tämä puutekin.
Sen talven illat olivat pitkiä, jolloin palasin ulkomailta. Minun oli ikävä, enkä voinut ikävältä edes lukea. Päivällä tosin aika kului joten kuten lapioidessa lunta puutarhassa, kanoja ja vasikoita ruokkiessa, mutta illoista ei tahtonut tulla mitään loppua!
Ennen en pitänyt vieraista, mutta nyt iloitsin heidän tulostaan, sillä tiesin, että puhe kääntyisi ehdottomasti Ariadnaan. Spiritisti Kotlovitsh ajoi usein luoksemme saadakseen puhua sisarestaan, ja toi toisinaan mukanaan ystävänsä, ruhtinas Maktujevin, joka ei ollut suinkaan vähemmän rakastunut Ariadnaan kuin minä. Ruhtinaan täytyi saada istua Ariadnan huoneessa, kosketella hänen pianonsa näppäimiä ja selailla hänen nuottiensa lehtiä; muuten hän ei jaksanut elää. Ja isoisä Hilarionin henki ennusti yhä, että Ariadnasta tulisi ennemmin tai myöhemmin ruhtinaan puoliso.
Meillä ruhtinas viipyi tavallisesti pitkän aikaa, keskipäivästä aina puoliyöhön saakka. Mutta hän ei puhunut paljon; vaieten hän tyhjensi pari kolme pulloa olutta naurahtaen vain silloin tällöin katkonaisesti, surullisesti ja typerästi osoittaakseen siten, että hänkin ottaa osaa keskusteluun. Aina lähtöä tehdessään hän vei minut syrjään ja kysyi puoliääneen:
— Milloin näitte Ariadna Grigorjevnan viimeksi? Oliko hän terve?
Luulen, että hän viihtyy siellä?
Tuli kevät. Oli lähdettävä pelloille kevätkylvöjä tekemään. Sää oli kolkko, mutta kuitenkin keväinen, ja minä olin jo taipuvainen tyytymään tappiooni. Tehdessäni peltotöitä ja kuunnellessani kiurujen laulua, juohtui usein mieleeni ajatus: eiköhän olisi parasta päättää jo nuo haaveet onnesta ja naida muitta mutkitta yksinkertainen talonpoikaistyttö?
Mutta keskellä kuuminta työkiirettä sain kirjeen, jossa oli italialainen postimerkki. Ja kevätkylvöt, mehiläiset, vasikat, talonpoikaistyttö — kaikki katosivat kuin savu.