"Kuinka he saattoivat puhua siitä noin äänekkäästi! — kiusaantui
hän lyöden käsiään yhteen ja katsellen kauhuissaan taivasta kohti.
— Puhuvat äänekkäästi, kylmäverisesti… Ja äiti nauroi… äiti!…
Jumalani, miksi annoit minulle sellaisen äidin? Miksi?"
Mutta taloon oli mentävä, kävi miten kävi. Hän kulki pari kertaa pitkin lehtokujaa, rauhoittui vähäisen ja meni sisään.
— Miksette tule ajoissa teetä juomaan? — kysyi rouva Shumihin ankarasti.
— Anteeksi, minun… minun pitää matkustaa, — mutisi Volodja nostamatta katsettaan maasta. — Äiti, kello on jo kahdeksan.
— Matkusta yksin, poikaseni, — sanoi äiti uupuneesti. — Minä jään tänne yöksi. Hyvästi siis!… Annahan, kun siunaan sinut…
Äiti teki ristinmerkin siunaten poikansa ja kääntyen Njutan puoleen virkkoi ranskaksi:
Hän on jonkun verran Lermontovin näköinen… Eikö totta?
Jotenkuten hyvästeltyään ja katsomatta ketään kasvoihin Volodja poistui ruokahuoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua hän asteli jo pitkin asemalle johtavaa tietä ja oli iloisempi. Nyt ei häntä enää kauhistuttanut eikä hävettänyt ja hän hengitti helpommin.
Puolen virstan päässä asemalta hän istuutui kivelle tien oheen ja alkoi katsella aurinkoa, joka oli jo puoleksi piiloutunut harjun taakse. Asemalla paloi jo siellä täällä tulia, joista yksi oli samea, vihreä, mutta junaa ei näkynyt vielä. Volodjan oli hyvä istua siinä liikahtamatta ja kuunnella, kuinka ilta vähitellen laskeutui yli seudun. Lehtimajan hämäryys, askeleet, uimahuoneen tuoksu, nauru ja naisen vartalo, — kaikki tämä muistui ihmeteltävän selvästi hänen mieleensä, eikä se ollut enää niin kauheata eikä tärkeätä kuin aikaisemmin…
"Joutavaa… Hän ei temmannut irti käsiäni ja hän nauroi, kun syleilin häntä, — ajatteli Volodja. — Se siis miellytti häntä. Jos se olisi ollut hänelle vastenmielistä, niin olisi hän suuttunut…"