— Ostamalla tytölle viidelläkymmenellä ruplalla liinavaatteita. Piru ties!…
"Hän on osannut ottaa selvää naikkosensa ensimäisestä seikkailusta" — ajatteli Vasiljev medisiinarista. — Minä en vain osaa… — Hyvät herrat, nyt lähden kotia, — sanoi hän ääneen.
— Minkätähden?
— Sentähden, etten osaa olla täällä. Sitäpaitsi on minun ikävä ja kaikki on vastenmielistä. Mitä hauskaa täällä on? Olisivat edes ihmisiksi, mutta ovat kuin villejä, kuin eläimiä. Minä lähden, jos sallitte.
— No, mutta Grisha, Grigorij, hyvä ystäväni… — valitti taiteilija itkevällä äänellä, kumartuen Vasiljevin puoleen. — Jatkakaamme matkaa ja poiketkaamme vielä yhteen paikkaan, piru heidät sitten periköön… Lähde nyt mukaan, Grigoriants!
Vasiljev saatiin suostumaan ja vietiin ylös pitkin porraskäytävää.
Matot, kullatut käsipuut, ovenvartija, joka avasi oven, ja eteistä koristava ovipeili olivat täälläkin samaa S:n-kadun tyyliä, vaikka jonkunverran täydellisempää, vaikuttavampaa.
— Ei, kyllä minä nyt lähden kotiin! — sanoi Vasiljev, mutta riisui kuitenkin palttoon yltään.
— Mutta hyvä veli… — sanoi taiteilija suudellen häntä kaulalle. — Älähän nyt juoni!… Gri… Gri… ole nyt toverillinen! Yhdessä tulimme, yhdessä lähdemmekin. Oletpas sinä koko nauta, tosiaankin!
— Voinhan minä odottaa teitä kadulla. Minua, Jumalan nimessä, inhottaa niin äärettömästi täälläolo.