Vasiljev tunsi helpotusta. Hän häpesi poistuessaan tohtorin luota, rattaitten räminä ei ärsyttänyt häntä enää ja painostus sydänalassa hävisi häviämistään ikäänkuin sulaen pois. Hänen kädessään oli kaksi reseptiä: toisessa bromkaliumia, toisessa morfiinia… Näitä aineita hän oli ennenkin nauttinut.
Kadulla hän pysähtyi hetkeksi, ajatteli ja sanottuaan tovereille jäähyväiset hän lähti hitaasti astelemaan yliopistoa kohti.
Huimapää.
I.
Olga Ivanovnan häissä olivat kaikki hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa.
— Katsokaa häntä: eikö totta, hänessä on jotakin?… — sanoi Olga Ivanovna ystävilleen miestään osoittaen, ikäänkuin olisi tahtonut selittää, miksi oli suostunut yksinkertaiselle, aivan jokapäiväiselle eikä mitenkään huomatulle miehelle.
Hänen miehensä, Osip Stepanitsh Dimov, oli lääkäri ja arvonimeltään nimineuvos. Hänellä oli virka kahdessa sairaalassa: toisessa ylimääräinen, toisessa prosektori. Joka päivä kelle 9-12 hän otti osastollaan vastaan sairaita, mutta jälkeen puolenpäivän hän ajoi raitiovaunulla toiseen sairaalaan, jossa teki ruumiinavauksia. Hänen yksityinen lääkäritoimensa oli jotensakin vähäinen; se tuotti noin viisisataa ruplaa vuodessa. Siinä kaikki, sillä mitäpä muuta hänestä olisi sanottavaa?
Mutta Olga Ivanovna ja hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa eivät suinkaan olleet tavallisia ihmisiä. Kukin heistä oli jossakin suhteessa huomattu, vieläpä jonkun verran tunnettukin, mutta jokainen heistä piti itseään kuuluisuutena, ja ken ei vielä ollut kuuluisa, hänellä oli ainakin loistavat toiveet tulla siksi.
Draamallisen teatterin taiteilija, suuri, jo aikoja sitten tunnustettu kyky, sievä, viisas ja vaatimaton mies ja erinomainen lausuja, opetti Olga Ivanovnalle lausuntoa. Oopperalaulaja, hyväntahtoinen, lihava herra vakuutti huoaten, että Olga Ivanovnan lahjat menivät näin ollen hukkaan, mutta ellei hän laiskottelisi, vaan kävisi toimeliaasti työhönsä käsiksi, niin voisi hänestä tulla mainio laulajatar. Sitten muutamia taidemaalareita, etupäässä laatu-, eläin- ja maisemamaalari Rjabovski, kaunis, vaaleanverinen, 25-vuotias mies, jolla oli hyvä menestys taidenäyttelyissä ja joka oli myynyt viimeisen taulunsa viidestä sadasta ruplasta. Hän korjaili Olga Ivanovnan harjoitelmia ja sanoi, että hänestä vielä saattoi tulla jotakin. Sellonsoittaja, joka sai sellonsa itkemään, tunnusti suoraan, että kaikista niistä naisista, jotka hän tunsi, ainoastaan Olga Ivanovna osasi säestää. Sitten eräs nuori, mutta jo yleisesti tunnettu kirjailija, joka kirjoitti novelleja, näytelmiä ja kertomuksia. Entä vielä? Niin, Vasilij Vasiljevitsh vielä, pajari, tilanomistaja, diletantti-kuvittaja ja vinjetinpiirtäjä, joka tunsi muinaisvenäläisen tyylin, kansanrunouden ja sankarilaulut; paperilla ja porsliinilla hän teki kerrassaan ihmeitä.
Tässä taiteellisessa, vapaassa ja kohtalon suosimassa seurassa, joka tosin oli hienotunteinen ja vaatimaton, mutta joka ainoastaan jonkun sairauden sattuessa ajatteli lääkäreitä, oli Dimov nimellä samallainen kaiku kuin jollakin Sidorovilla tai Tarasovilla. Tässä seurassa näytti Dimov vieraalta, tarpeettomalta ja pieneltä, vaikka hän oli pitkä ja harteva. Näytti siltä kuin hänen yllään oleva hännystakki olisi ollut toisen oma ja hänen partansa ajettu kuin jonkin palvelijan. Muuten, jos hän olisi ollut kirjailija tai taiteilija, niin olisi sanottu, että hänen partansa oli à la Zola…