Kolmivaljakko kiiti tulliporttia kohti ja kaikki vaikenivat koettaen parhaansa mukaan asettua niin, että Oljan olisi mukava ja lämmin olla. He ajattelivat millainen tuo nainen oli ennen ollut ja millainen hän nyt oli. Hänen kasvonsa olivat kiihkottomat, melkein ilmeettömät, kolkot ja kalpeat, läpikuultavat, ikäänkuin hänen suonissaan olisi virrannut vettä eikä verta. Mutta pari, kolme vuotta sitten hän oli ollut uhkea, punakka, puhunut sulhasista ja nauraa hohottanut kaikkein joutavimmallekin asialle…
Tulliportin läheisyydessä käännyttiin jälleen. Kun valjakko kymmenen minuuttia myöhemmin pysähtyi luostarin eteen, nousi Olja reestä. Kellotapulissa soitettiin jo vuorotellen eri kelloja.
— Jumalan haltuun! — sanoi Olja ja kumarsi nunnan tapaan hyvin syvään.
— Muista sitten tulla, Olja!
— Tulen, tulen.
Hän riensi nopeasti pois ja katosi synkkään porttikäytävään.
Kolmivaljakon ajaessa senjälkeen eteenpäin oli kaikilla kovin ikävä ja he istuivat äänettöminä. Sofia Lvovna tunsi, miten raukeus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja hän kävi alakuloiseksi. Hänestä tuntui nyt tyhmältä ja tahdittomalta se, että oli kehottanut nunnaa istumaan rekeen ja ajamaan kolmivaljakolla pöhnäisessä seurassa, se oli melkein ollut kuin pyhyyden häväistystä. Päihtymyksen mukana katosi halu pettää itseään ja nyt hänestä oli taas selvää, ettei hän rakastanut miestään eikä voinut häntä rakastaa, — että kaikki oli tyhjänpäiväistä, tyhmää. Hän oli sittenkin mennyt naimisiin etuja katsoen, hänen miehensä kun oli upporikas, kuten ystävättäretkin sanoivat, ja siitä syystä, että hänestä oli tuntunut kauhealta jäädä vanhaksi piiaksi Ritan tavoin; sitäpaitsi hänen isänsä oli ikävystyttänyt häntä ja oli hän tahtonut tehdä kiusaa pikku Volodjalle. Jospa hän olisi naimisiin mennessään voinut aavistaa kuinka raskasta, ikävää ja inhottavaa tuo kaikki saattoi olla, niin ei olisi antanut mistään hinnasta vihkiä itseään. Mutta tätä surkeutta ei voinut enää mitenkään auttaa. Täytyi tyytyä.
Saavuttiin kotia. Maatessaan lämpimässä, pehmeässä vuoteessa ja peitteeseen kääriytyneenä Sofia Lvovna muisteli luostarin synkkää eteistä, pyhää suitsutusta ja olentoja pilarien luona ja tuska valtasi hänet ajatellessaan, että nuo olennot seisovat siellä liikkumattomina koko ajan, kun hän nukkuu. Aamujumalanpalvelus kestää kauan, kauan, sitten pitkät hartaushetket, sitten keskipäivänpalvelus, rukoukset…
"Mutta onhan Jumala olemassa, on varmaan, ja minun täytyy ehdottomasti kerran kuolla. Täytyy siis joko varhaisemmin tai myöhemmin ajatella sielun autuutta ja iankaikkista elämää, kuten Olja, joka on nyt pelastettu, sillä hän on ratkaissut kaikki kysymykset… Mutta jollei Jumalaa olisikaan olemassa? Silloin on hänen elämänsä kulunut hukkaan. Mutta kuinka? Miksi niin?"
Hetken kuluttua hänen mieleensä hiipi taas ajatus: