— Kuinka iloinen olen, kun saan nähdä sinut! Koko yön näin sinusta unta ja pelkäsin, että olet sairastunut. Oi, jospa tietäisit, kuinka paljon sinusta pidän ja kuinka sopivaan aikaan tulit! Sinä olet minun pelastajani. Sinä yksin saatat pelastaa minut! Huomenna vietetään nimittäin täällä omituiset häät, — jatkoi Olga Ivanovna nauraen ja sitoen miehensä kaulaliinaa. — Eräs täkäläisen rautatieaseman nuori sähköttäjä Tshikeldejev menee naimisiin. Kaunis, nuori mies, eikä mikään tuhmeliinikaan. Siinä miehessä, tiedätkös, on jotakin voimakasta, karhumaista… Nuorena petoeläimenä voisi hänet maalata. Me kesäasukkaat olemme kaikki huvitetut hänestä ja olemme kunniasanallamme luvanneet olla mukana hänen häissään… Hän on köyhä, yksinäinen, arka, ja synti olisi kieltäytyä. Ajatteles, kirkonmenojen jälkeen vihitään, sitten mennään kirkosta jalkaisin morsiamen kotiin… ymmärräthän… lehdot, lintujen laulu, aurinkoiset valopinnat nurmella ja me kaikki kuin kirjavia täpliä vaaleanviheriäistä taustaa vasten… kerrassaan originellia, ranskalaista impressionismia. Mutta, Dimov, minkä puvun panen ylleni kirkkoon? — kysyi Olga Ivanovna kasvoillaan herkkäitkuinen ilme. — Minulla ei ole täällä mitään, ei kerrassa mitään. Ei pukuja, ei kukkia, ei hansikkaita… Sinun täytyy pelastaa minut. Kun tulit juuri nyt, merkitsee se sitä, että kohtalo itse on määrännyt sinun pelastamaan minut. Tässä, hyvä mies, avaimeni, matkusta kotiin ja tuo sieltä vaaleanpunainen pukuni. Muistat kai sen… se riippuu ensimäisenä… Sitten on piironkini laatikossa kaksi pahvikoteloa. Toisessa niistä on kaikenmoisia harsoja ja tilkkuja, ja niitten alla kukkia. Ota nuo kukat varovasti, äläkä vaan rutista niitä, minä niistä sitten valitsen… Osta myöskin pari hansikkaita…
— Hyvä on, — sanoi Dimov. — Matkustan huomenna ja lähetän ne sinulle.
— Huomenna? — kysyi Olga Ivanovna ja katsoi häneen ihmetellen. — Kuinka sinä huomenna ennättäisit, kun ensimäinen juna lähtee kello 9 ja vihkiminen tapahtuu jo kello 11. Ei, kyyhkyseni, tänään täytyy sen tapahtua, ehdottomasti tänään! Jollet huomenna ennätä matkustaa tänne, niin lähetä joku tuomaan. Mutta joudu nyt… Matkustajajuna tulee tuossa tuokiossa asemalle… älä vaan myöhästy, ystäväni.
— Hyvä on.
— Oi, kuinka minua surettaa päästää sinut lähtemään, — sanoi Olga Ivanovna, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. — Miksi minä, hölmö, annoinkin kunniasanani sähköttäjälle?
Dimov joi hätäisesti kupin teetä, otti rinkelin ja lähti hellästi hymyillen asemalle. Mutta kaviaarin, juuston ja lohen söivät ne kaksi tummanverevää herraa ja lihava näyttelijä.
IV.
Hiljaisena, kuutamoisena heinäkuun yönä seisoi Olga Ivanovna Volgalla kulkevan höyrylaivan kannella ja katseli milloin veteen, milloin kohti ihania rantoja.
Hänen vieressään seisoi Rjabovski, joka sanoi, että nuo varjot veden pinnalla eivät ole varjoja, vaan unelmaa, että tuon lumoavan veden ja salaperäisen kimalluksen, tuon äärettömän taivaan ja noitten alakuloisten, haaveksivain rantain nähden, mitkä kaikki puhuvat elämän tyhjyydestä ja korkeammasta, ikuisesta, autuaasta olemassaolosta, olisi hyvä häipyä unhoon, kuolla ja muuttua muistoksi. Menneisyys on mennyttä eikä huvita, tulevaisuus on mitätöntä ja tämä ihana, ainoa yö elämässä on kohta loppuva ja sulautuva ikuisuuteen… Miksi elää?…
Ja Olga Ivanovna kuunteli milloin Rjabovskin ääntä, milloin yön hiljaisuutta ja ajatteli, että hän itse oli kuolematon. Turkoosinvärinen vesi, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt, taivas, rannat, mustat varjot täyttivät hänen sielunsa sanomattomalla ilolla ja kertoivat hänelle, että hänestä vielä tulee suuri taiteilijatar, ja että jossakin kaukana kuutamoisen yön takana, äärettömässä avaruudessa menestys, maine ja kansanrakkaus häntä odottavat…