— Tuhat syytä! — huudahti Olga Ivanovna.
— Kaikkein painavin syy on se, että olette jo kyllästynyt minuun, — sanoi hän nyyhkyttäen. — Sanoakseni totuuden, te häpeätte meidän rakkauttamme. Te koetatte yhä olla niin, etteivät muut taiteilijat sitä huomaisi, mutta sitä ei saata salata, ja he ovat jo aikoja sitten päässeet selville meistä.
— Olga Ivanovna, yhtä teiltä pyydän. — sanoi taiteilija rukoilevasti ja pani kätensä sydämelleen, — älkää kiusatko minua! Enempää en teiltä pyydä!
— Vannokaa, että rakastatte minua yhä vieläkin!
— Tämä on kiusallista! — sähisi taiteilija hampaittensa välistä ja ponnahti ylös. — Joko heittäydyn Volgaan tai tulen sitten hulluksi! Jättäkää minut rauhaan!
— No tappakaa, tappakaa minut sitten! — kirkui Olga Ivanovna. —
Tappakaa!
Hän alkoi taas suureen ääneen nyyhkyttää ja meni väliseinän taa.
Sataa rapisi tuvan olkikatolle. Rjabovski tarttui päähänsä ja astui nurkasta nurkkaan, otti sitten päättävästi lakkinsa, ikäänkuin olisi tahtonut siten näyttää jotakin, sieppasi pyssyn, heitti sen olalleen ja lähti ulos.
Pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli mennyt, makasi Olga Ivanovna sängyssä ja itki. Ensin hän ajatteli, että oikein olisi, jos myrkyttäisi itsensä, jotta Rjabovski palatessaan löytäisi hänet kuolleena, sitten hän tuli ajatelleeksi vierashuonettaan ja miehensä työhuonetta, ja kuvitteli istuvansa liikkumatta Dimovin vieressä ja nauttivansa rauhasta ja puhtaudesta ja illalla istuvansa oopperassa kuunnellen jotakin kuuluisaa laulajaa. Ja hän kaipasi sivistystä, kaupungin melua ja kuuluisia ihmisiä, kaipasi niin että sydäntä ahdisti.
Maalaiseukko tuli sisään ja alkoi hitaasti tehdä tulta uuniin valmistaakseen päivällistä. Alkoi tuntua palaneen käryä ja ilma huoneessa muuttui savusta siniseksi.