— Tänään on torstai, laiva lähtee siis puoli kymmenen tienoissa.
— Vai niin? No, mitäs muuta kuin lähde vaan… — sanoi Rjabovski lempeästi ja pyyhki itseään käsiliinaan lautasliinan asemesta. — Sinun on ikävä täällä eikä sinulla ole mitään tekemistä, ja sen täytyy olla suuri egoisti, joka voi sinua pidättää. Matkusta nyt sitten… mutta kahdennenkymmenennen päivän jälkeen tavataan.
Olga Ivanovna kokosi iloisena matkakapineensa; nousipa hänen poskilleen vielä tyytyväisyydenkin puna. Oliko siis totta, — kysyi hän itseltään, — että hän pian taas sai maalata vierashuoneessa, nukkua makuuhuoneessa ja syödä siististi katetun pöydän ääressä? Hän tunsi sydämensä kevenevän eikä ollut enää suutuksissaan taiteilijalle.
— Maalit ja siveltimet jätän sinulle, Rjabovski, — sanoi hän. — Tuo mukanasi, mitä jää jälelle… Mutta muista minun poissaollessani olla laiskottelematta, sureksimatta… ja tee työtä. Sinä olet minun kelpo poikani, Rjabovski!
Kellon kymmentä käydessä Rjabovski suuteli häntä jäähyväisiksi, koska hän, kuten Olga Ivanovna luuli, ei tahtonut suudella höyrylaivalla muitten taiteilijain läsnäollessa, ja saattoi hänet laivasillalle. Höyrylaiva saapui pian ja vei matkustajansa mukanaan.
Kaksi ja puoli vuorokautta matkustettuaan saapui Olga Ivanovna kotiin. Riisumatta hattua ja sadetakkia hän riensi liikutuksesta raskaasti hengittäen suoraa päätä vierashuoneeseen ja sieltä ruokahuoneeseen.
Dimov istui siellä pöydän ääressä paitahihasillaan, liivinnapit auki, ja terotti pöytäveistä haarukkaan; lautasella hänen edessään oli paistettu peltokana.
Kun Olga Ivanovna astui huoneustoon, oli hän varma siitä, ettei ilmaisisi mitään miehelleen ja että hänellä olisi kyllin taitoa ja voimaa siihen, mutta nyt, nähdessään leveän, hellän, onnellisen hymyn ja säteilevät, iloiset silmät, hän tunsi, että oli yhtä kehnoa, ilkeätä ja mahdotonta salata jotakin tältä mieheltä kuin parjata, varastaa, murhata, ja silmänräpäyksessä hän päätti kertoa miehelleen kaikki, mitä oli tapahtunut.
Annettuaan miehensä syleillä ja suudella itseään laskeutui hän polvilleen tämän eteen ja peitti kasvonsa.
— Mitä? Mitä nyt? — kysyi Dimov hellästi. — Oletko ikävöinyt?