Ja puhe oli, että hänen poikansakin vielä saisi elinkautisen asunto-oikeuden tilalle.
Mutta tyttärelle — Puolamäessä oli nimittäin tytär ja poika — ei siinä tapauksessa jäisi mitään, paitsi mitä oli säästetty rahoissa ja irtaimessa. Vaan paljonko sitä säästöä oli — tai oliko ensinkään, sitä ei muut tienneet kuin Puolamäen isäntä itse ja ehkä hänen emäntänsä. Sillä yhdessä he olivat työtä tehneet ja yhdessä koonneet ja säästäneet, mitä koossa ja säästössä oli.
* * * * *
Sunnuntai-aamuna oltiin varhain ylhäällä Puolamäen torpassa, niinkuin tavallisesti ainakin.
Sillä varhainen nousu tekee talon tukevaksi.
Mutta sunnuntaina ei kuitenkaan pitäisi oleman kiire nousemiseen, koska ei silloin mennä työhön? Vaan niitä on sunnuntainakin askareita, jotka ovat varhain tehtävät ja vaativat tarkkuutta, niinkuin muinakin päivinä.
Torpan nuori tytär, Mari, oli ottanut ne askareet huostaansa, helpoittaaksensa äidin kuormia, joka kyllä oli aikansa saanut raastaa, ennenkuin niin pitkälle oli päästy varoissa, että karjaa oli pihassa ja lampaita ja vasikoita karsinassa.
Hän oli pulska, tuore tyttö, se Mari, sorea varreltansa ja kirkas kasvoiltansa, niinkuin se suvinen sunnuntai-aamu, jonka kauneutta hän varhain oli noussut ihailemaan ja askareillansa pyhittämään.
Hän lypsi lehmät ja saatti ne veräjästä lähellä olevaan hakaan. Hän laski lampaat karsinasta samaan hakaan. Sitte hän hukutteli vasikat lämpimällä juomalla rannalle, jossa niille oli aidattu erityinen haka. Näytti siltä kuin erinomaisen hyvä sopu olisi vallinnut hänen ja kaikkien näiden luontokappalten kesken.
Syy tähän sopuun oli tuttavuus ja hyvänlainen kohtelu.