Vaikka torpanisäntä ja hänen poikansa Ivar olivat aimo pyssymiehiä ja pamaus silloin tällöin kuului Puolamäen seuduista, ei kuitenkaan rohjettu jättää vasikoita yöksi rannalle, eikä lampaita hakaan.
Sillä susi tai ilves olisi saattanut hiipiä takamaalta torpan lähelle, tekemään tuhoja.
Erittäin oli vaara tullut uhkaavammaksi siitä ajasta, kuin kieltoa keväällä ampumisesta oli ruvettu uudestaan noudattamaan.
Tosin ei susi eikä ilves olleet vielä koskaan käyneet Puolamäessä tervehtämässä; mutta ne olivat käyneet muualla. Ja siinä oli kyllä syytä varovaisuuteen.
Sentähden otettiin pieni karja aina yöksi huoneitten suojaan, ja laskettiin taas aamusilla ulos, niinkuin näimme Marin tekevän.
Mutta se oli tehtävä aikaisin aamulla, sillä luontokappaleet vaativat varhain ravintonsa, ja viihtyvät sitä paremmin, jota tarkempia heitä kohtaan siinä suhteen ollaan.
Kun Mari oli toimittanut askareensa, kävi hän järven rannalle.
Hän oli jo lapsuudesta ja siitä asti, kuin hän rupesi muistamaan, nähnyt saman järven. Hän oli nähnyt sen syys-harmaissa sumuissa ja talvisessa jää-peitteessä ja kevä-auringon kimalteissa ja suven suloisimmalla säällä.
Mutta aina se oli hänelle yhtä viehättävä, ehkä juuri sentähden, että se oli niin vaihetteleva.
Silla aamulla se oli toinen kuin ehtoolla, sydän-päivällä toinen kuin sydän yöllä, taivaan ollessa pilvisenä toinen kuin sen ollessa selkeänä, sateella toinen kuin poudalla.