Mari oli valmistanut pukunsa kirkkoa varten sillaikaa kuin Severinille tarjottiin kahvia, joka tavara on välttämätöin suun-avaus vieraille tähän aikaan joka mökissäkin, saati varakkaimmissa.
Tyttö varusti itsensä kuitenkin talkoo-vaatteillakin, koska hänen oli jo kirkosta jääminen taloon. Hän kantoi niitä nytyssä, johon hän myöskin oli kätkenyt virsikirjansa.
He vaelsivat samaa oikopolkua, jota Severin oli tullut ratsastaen. Nyt Severinkin käveli jalkasin, sillä hän ei kehdannut ratsastaa muiden käydessä, ja talutti hevostansa suitsista, jotka hän oli kietonut käsivarrellensa.
Mutta hevoselle oli taluttaja outo, koska hän oli kaksi vuotta, vähillä väliajoilla, ollut poissa kotoa.
Tosin oli se hänen omansa, varjosta saakka, mutta se oli vieraantunut isännästään, kun muut olivat sitä hoitaneet ja sillä ajaneet hänen poissa ollessansa.
Sentähden se nyt tahtoi solmita tuttavuutta uuden ratsastajansa kanssa ja pyrki usein hampain hänen hiaansa. Toisinaan se taas yritti ihan vapauteen, puristeli päätänsä, hyppeli ja potki takansa.
Severin tarttui sen suitsipieliin, pitääksensä sitä vähän ahtaammalla.
"Pahantapaisille ei ole annettava paljon vapautta", lausui hän; "ne väärin käyttävät sitä."
"Sulaa ystävyyttähän sen kujeet ovat", sanoi Mari.
"Niinpä niinkin. Vaan muutamain ystävyys näkyy olevan vaarallista, jollei olla varoillansa. Ja Virkin ystävyys näyttää olevan sitä laatua."